4. Hevosten kanssa taistelua

Nuorempien likkojen hyppytunti oli käynnissä. Olin onnellinen, että Jartsa piti nämä tunnit. Ponit eivät nimittäin taaskaan näyttäneet kuuntelevan kunnolla. Venni oli väkipakolla halunnut hypätä Torstilla. Kentällä näkyi ja kuului olevan kunnon taistelu meneillään.
- Venni ohjaa, ei enää kertaakaan esteestä ohi! Jare huusi. Hän asetti maapuomit nojaamaan estetolpista, ettei poni pääsisi enää ohi. Venni mätkäisi ponia raipalla takamuksille, ja se oli menoa taas. Torsti laukkasi kovaa kyytiä kohti estettä.
- Hidasta Venni, ptruuu! Poni tajusi viime tipassa, ettei pakotietä ollut. Se hyppäsi hädissään sivulle, niin että sivulla oleva puomi tipahti. Samalla Venni-parka mätkähti suoraan esteen päälle. Tyttö näytti onneksi olevan kunnossa. Patistin kentän laidalla istuvien Laurin ja Natalian kentälle auttamaan. Itse livistin paikalta. Hermot eivät kerta kaikkiaan kestäneet tuota menoa.

- Ana, sua mä etsinkin! huudahdin. Tyttö sulki Caran oven perässään ja tuli kuuntelemaan, mitä minulla oli kerrottavana.
- Tunti loppuu tasalta. Satuloi Cara ja tuo se sitten kentälle. Mä tulen opettamaan sua, sanoin. Ana nyökkäsi hymyillen. Tunnin loppuun oli enää kaksikymmentä minuuttia. Palasin satulahuoneeseen. Siellä istuksivat Saana, Antton ja Nathan.
- Kun tunti loppuu, saatte luvan mennä auttamaan tuntilaisia. Nämä likat eivät ole hypänneet paljoakaan, joten he eivät tiedä mitään sen jälkeisistä hoidoista.
- Juu, mä voin ainakin auttaa Melan kanssa, Saana huikkasi.
- Hyvä juttu, ottakaa se sitten suoraan pesarille ja hoitakaa siinä. Venni pärjäilee luultavimmin Torstin kanssa, mutta patistakaa Natalia auttamaan Nillan kanssa. Ja Nathan voit varmaan auttaa Colarin hoidossa?
- Joo, onnistuu, Nathan totesi.
- Ja mä voin etsiä Natalian käsiini, Antton sanoi tärkeänä. Puistelin huokaisten päätäni. Hyvähän se oli, että Anttonkin löysi paikkansa tallitöistä.
- Se on kentällä Laurenin kanssa. Passitin ne sinne töihin, kun Torsti ohitti esteen kuudetta kertaa peräkkäin seurauksena Vennin tippuminen. Anttonin kulmat kohosivat innoissaan ja hän ryntäsi kentälle tytöt vanavedessä.

Kun Ana oli kävelyttänyt Caraa viitisen minuuttia, näin parhaaksi aloittaa työskentelyn. Ponitamma näytti jännittyneeltä, eikä se Anan rauhoittelusta huolimatta malttanut rentoutua.
- Verkkaile sitä rauhassa. Ota mukaan käynti-, ravi- ja laukkatyöskentelyä. Näin parhaaksi antaa Analle melko vapaat kädet. Tyttö keräsi ohjat käsiinsä ja aloitti ratsastamalla voltteja. Cara säpsyi tuon tuostakin jotakin, mutta homma näytti olevan Anan hanskassa. Tyttö jätti ponin sähläyksen omaan arvoonsa. Pian ratsukko siirtyi raviin. Ana ratsasti suuria ravikahdeksikkoja ja kiemurauria. Olin tyytyväinen tytön otteeseen. Hän malttoi pitää ohjan sopivan löysänä, vaikka Cara viuhtoikin sinne tänne. Kymmenisen minuutin ravityöskentelyn jälkeen Carakin alkoi jo taipua kaulastaan ja rentoutua.
- Oikein hyvä, Ana! Olisi varmaan sopiva hetki kokeilla laukkaa, arvioin. Päätin jättää kertomatta Caran oikuista laukkaa nostaessa. Parempi, kun tytöllä ei olisi ennakkoluuloja. Kentän laidalle ilmaantui koko ajan lisää porukkaa. Laurin ja Anttonin seuraan näkyi liittyvän nyt myös Natalia.

Ratsukko eteni rauhallista harjoitusravia pääty-ympyrällä. Cara kulki rentona ja sopivasti taipuneena. Ana ratsasti rauhallisen puolipidätteen, hölläsi hieman sisäohjasta ja siirsi painoaan laukannostoon. Siinä samassa Caran pää singahti ilmaan ja se syöksähti laukalle. Ana näytti hieman yllättyneeltä, mutta pääsi tilanteen tasalle nopeasti. Hän ratsasti tammaa puolipidätteillä. Cara ei kuitenkaan halunnut asettautua. Se otti tuon tuostakin pieniä pyrähdyksiä nostaen päänsä taivaan tuuliin.
- Jatka Ana ympyrällä työstämistä! Sinnikkäästi vaan, kyllä se tuosta rentoutuu, neuvoin.
- Oho, kylläpä ponilla on virtaa, Lauri ihmetteli. Anttonia nauratti:
- Tuollainen se on aina. Nuori ja veikeä. Ana tuntui nyt tajunneen, ettei pidätteet tehonneet Caraan. Hän hellittikin edestä ja ratsasti ponia pohkeella eteen. Cara heitti ensalkuun kauniin pukkisarjan, mutta tyttö jatkoi eteenratsastusta.
- Nyt Ana sai juonesta kiinni, sanoin hymyillen. Ana ratsasti Caraa pohkeella niin kauan, että tasainen tempo löytyi. Poni pärskyi ja alkoi rentoutua.

- Hyvinhän se meni, sanoin tytölle tallissa ratsastuksen jälkeen.
- Aikamoinen veijari, Ana nauroi. Olin ajatellutkin, että Anasta olisi hyvä lisä Caran koulutukseen. Tytöllä oli pehmeä ja kärsivällinen ote tammaan, eikä hän hätääntynyt sen päähänpistoista. Sovimme, että päivittäisen hoidon lisäksi Ana ratsastaisi tamman pari kertaa viikossa.

3. Hoitohevosia ja sopua

Oli kesäloman toinen päivä tallilla. Koko porukka istui uupuneena satulahuoneessa. Hevoset olivat ulkona ja karsinat siivottuina. Ainakin osa porukasta saattoi olla ylpeitä itsestään. Anttonille ja Natalialle ei hirveästi herunut myötätuntoa - olivathan he leikkineet koko siivoamisen ajan heinäladossa. Mun täytyi myöntää, että ärsytti, vaikka Natalia olikin ystäväni. Ei ollut reilua, että toiset laiskottelivat muiden paiskoessa töitä.
- Vihdoin ohi, virnisti Antton ja oli pyyhkäisevinään hikeä otsaltaan. Vieressä istuva Natalia sai hihityskohtauksen.
- Hehheh, olipas hauska juttu, sanoin hieman sarkastisesti.
- Älä nyt Laurin viiti olla tylsä, Natalia yritti.
- Olisi ollut paljon aiemmin ohi, jos olisitte viitsineet vaivata itseänne, Saana totesi nyrpeästi.
- Niimpä, Saana puhuu asiaa! Venni ilmaisi. Ratsastustunnin olisi määrä alkaa puolen tunnin kuluttua. Samassa ovi kävi. Porukka käänsi katseensa toiveikkaana, tulisikohan Anita jo jakamaan hevoset. Ovesta astui kuitenkin sisään ruskeahiuksinen tyttö.
- Moi, Ana huikkasi reippaasti. Natalialta ja Laurilta ei herunut tervehdystä.
- Ana! kiljaisi sen sijaan Venni. Oli täällä sentään joku, jota kiinnosti Anan paluu. Heti Anan perään astui Anita huoneeseen.

- Nathan vois ottaa Colarin, ja Natalialle Nilla.. Mites ootko Lauri mennyt pitkään aikaan Ticolla? Puistin päätäni hämmästyneenä.
- No otapa sinä sitten se. Saana vois mennä Rebelillä ja Analle Mela, Anita jakoi.
- Mä voisin tulla mukaan jollain kopukalla, jos niitä riittää? Antton ehdotti. Anita näytti mietteliäältä.
- Tule vaikka Sorbetilla mukaan. Kaikki ryntäsivät laittamaan ratsujaan.

Vedin viimeiset vedot Ticon karvaa pitkin. Ruunalla näkyi olevan virtaa. Hanna ei ilmeisesti ollut ehtinyt taaskaan tallille. Tico-parka, se ansaitsisi parempaa hoitoa. Käytävällä Ana näkyi satuloivan jo ratsuaan. Vilkaisin säikähtäneenä tallin kelloa. Se oli tosiaan jo viittä vailla. Onneksi Natalia oli hyvissä ajoin.
- Pistä sä ne suitset, niin mä tuon satulan, tyttö huikkasi.

- Ohjat takaisin tuntumalle! Vasen kierros. Avotaivutusta tallin puoleiselle pitkälle sivulle ja sulkutaivutusta toiselle sivulle. Päätyihin laukassa ympyrät. Anita ohjeisti. Antton aloitti heti ja ratsasti Bettyllä lähes täydellisen taivutuksen. Rebel näkyi oikaisevan kulman juuri ennen laukannostoa, mikä ei tuntunut ilahduttavan Saanaa. Ana puolestaan laukkasi juuri Melalla.
- Saana nyt ne kulmat kuntoon! Laukka ei ikinä nouse sujuvasti, jos annat sen oikoa. Ja Lauri, mitä sä oikein nukut? Nyt taivutusta niin kuin olis jo, Anitan ääni herätti minut. Tico vastasi energisenä apuihini. Se puhkui menointoa. Viimein päästiin päätyyn ja sain vähän höllätä. Ruuna singahti innoissaan laukalle.

Tunti oli ollut rankka, mikä olikin Anitan pitämille tunneille tyypillistä. Lysähdin muhkeaan nojatuoliin uupuneena. Olin saanut Ticon viimein hoidetuksi ja sain liittyä muiden seuraan. Siellä olikin jo koko porukka Anaa lukuunottamatta. Tyttö taisi ottaa kaiken ilon irti kuukauden tauon jälkeen. Tunsin pienen pistoksen omatunnossani, Analla oli ollut rankkaa. Eikä takuulla ollut helppoa palata tallille, kun kukaan ei tunnu kiinnostuvan. Samassa ajatukseni katkesivat, ja rupesin taas kuuntelemaan keskustelua.
- Millon mä ja Nathan saadaan hoitsut? Ollaanhan me ratsastettu täällä jo kaks viikkoa, Natalia tiedusteli. Nathan nyökkäsi tukevasti. Nathan oli täysin eri luonteinen kuin Natalia, mikä oli mun mielestä hassua.
- Jaa'a. Olisihan noita vapaita poneja ainakin Colar ja Nilla. Nathan ratsasti Colaria tänään tosi hyvin ja säkin tunnuit tulleen juttuun Nillan kanssa. Olen vähän ajatellut, että jos sä Natalia alkaisit Nillan hoitajaks ja Nathan Colarin? Anita ehdotti.
- Mites Cara tai Sorbett, eihän niilläkään ole hoitajia? Natalia kyseli.
- Caraa hoitaa Ana nykyään ja Bettylle en ota hoitajaa ennen kuin sen sopivaksi nään. Vaihdoin Natalian kanssa merkitsevän silmäyksen. Aavistuksemme oli käynyt toteen: Ana alottaisi Caran hoitajana. Vilkaisin Anttonia ja hämmästyksekseni poika ei näyttänyt mitenkään yllättyneeltä. Kai hänen oli täytynyt tietää ennalta.
- No mut kai mä rupean sen Nillan hoitajaksi, olihan se ihan symppis, Natalia liversi.
- Hyvä juttu. Mites Nathan, kiinnostaisko sua hoitaa Colaria?
- Joo, se oli just mun tyylinen poni, poika sanoi.
- Se on sitten sillä selvä.

Lähdin vasta myöhään illalla kotia kohden. Busseja kulki näin myöhään harvemmin, mutten millään jaksaisi kävellä. Niimpä suuntasin kulkuni pysäkille. Hämmästyksekseni Ana seisoi odottamassa bussia. Olin luullut tytön lähteneen tallilta aikoja sitten. Meinasin kääntyä takaisin, mutta Ana oli jo huomannut mut. Niimpä istuuduin pysäkin penkille.
- Mä luulin, että sä lähdit jo kotiin, sain sanotuksi. Tyttö vilkaisi mua ihmeissään.
- Ihan äsken vasta lähdin. Olin tutustumassa Caraan, Ana selitti. Syntyi vaivautunut hiljaisuus. Mä mietin, miten tyttö oli yhtäkkiä pelmahtanut takaisin tallille. Ana takuulla ihmetteli, kun olin tullut juttelemaan sille. Ei siinä, ihmettelinhän mä sitä itsekin. Samassa bussin valot näkyivät. Ana huiskaisi kättään. Tyttö meni perälle istumaan. Epäröin hetken, mutta päätin lopulta mennä hänen viereensä.
- No, mitä tykkäsit Carasta? Oletko sä jo ridannut sillä? keksin puheenaihetta.
- Se vaikuttaa tosi energiseltä ja pirteältä tapaukselta. Ja meen sillä ekan kerran kunnolla huomenna. Ekan kerran kunnolla? En kehdannut kysyä, mitä hän sillä tarkoitti.
- Onks sillä Natalialla ja Anttonilla muuten jotain juttua? Ana kysyi hymyillen.
- Näkyy olevan, mutten mä usko että mitään isompaa. Natalia taitaa olla vähän lätkäs siihen, mut tiiäthän sä Anttonin. Analle ei tarvinnut selittää sen kummemmin, tyttö tiesi kyllä Anttonin. Poika tuntui iskevän silmänsä yhteen tyttöön vain hetkeksi.
- Miten sä ja Benkku, onko totta et jätit sen? uskallauduin kysymään. Ana näytti tuijottavan kiinteästi ulos. Lopulta hän vastasi:
- Joo, jätin. Ana näytti kaipaavan Benjaminia, entistä poikaystäväänsä. Eikä se ollut mikään ihme - he olivat olleet loistava pari.
- Taidat kaivata sitä? kysyin itsestään selvältä tuntuvan kysymyksen. Ana nyökkäsi tuijottaen edelleen ulos.
- Mä jään tässä. Järjestän muuten torstaina kotibileet. Voit tulla, jos haluat. Luulisin, että Benkkukin on siellä, kutsuin. Ana uskaltautui katsomaan mua.
- Voisin tullakin, kiitti kutsusta! Jäin bussista mietteliäänä. Kiva, että pystyin taas puhumaan Analle.

2. Paluu tallielämään

Valtava paniikki oli iskenyt minuun. Hyppäsin äkkiä Caran selästä alas. Enää olisi turha paeta, Antton oli jo nähnyt minut. Miksi juuri Antton, voi miksi? Tuijotin vastenmielistä poikaa silmiin.

- Mitä sä oikein kuvittelit? poika kysyi yllättävän rauhallisesti. 

- Ei, ei mun ollut tarkotus, sain takelleltua. Tunsin kyyneleiden virtaavan kasvoillani. Antton tuijotti mua vieläkin. Se alkoi tuntua jo ahdistavalta. 

- Oletko sä aiemminkin käynyt ratsastamassa salaa? poika tenttasi tiukasti. Puistin päätäni ja toivoin, että poika uskoisi. Siitä ei kuitenkaan ollut pelkoa, sillä Antton näki silmistäni, etten valehdellut. 

- Voi Antton, voisitko sä olla kertomatta muille? anelin. Poika näytti miettivältä.

- Mitä lupaat siitä hyvästä? hän haastoi. Juuri tätä piirrettä vihasin Anttonissa - hän oli järjettömän ylimielinen. Nyt oli kuitenkin turha murehtia sitä.

- Mitä vain, ihan mitä vain. Ole kiltti Antton! Kuulin takaani juoksuaskeleita.

- Antton, missä sä olet? Anitan ääni kantautui korviini. Poika sysäsi mut äkkiä maahan ja juoksi äitiään vastaan. 

- Täällä vain, mä halusin vielä tarkistaa, että laitsalla on kaikki ok, Antton heitti. 

- Mä ehdin jo säikähtää, kun sua ei näkynyt, Anita totesi.

- Ai, sori äiti, Antton esitti katuvaa. Anita lähti kävelemään taloa kohti.

- Mä tuun ihan just perässä! Antton huikkasi. 

- Sori, mutsi on vähän suojelevainen, Antton sanoi. Puistin päätäni osoittaakseni, ettei se haitannut. Olin otettu, että Antton ei ollut kertonut minusta. 

- Sovitaanko, et mä en hiiskahdakkaan tästä mitään, jos palaat huomenna tallille ja otat Caran hoitsukses? poika ehdotti. Tuijotin Anttonia lamaantuneena. Cara oli kieltämättä hurmannut minut ja ehdotus oli houkutteleva. Mutta miten kaikki muut suhtautuisivat paluuseeni? Olisiko minulla tähän pokkaa? 

Pyörin sängyssäni ja ajattelin tapahtumia. Antton oli ollut yllättävän reilu, mikä ei yleensä kuulunut hänen kuvaansa. Muistin Caran herkkyyden ja luottavaisuuden lyhyellä ratsastuspätkälläni. Tamma oli ollut huikea, ajatella, että tulisin ratsastamaan sillä vielä lukuisia kertoja. Unissani näin kauhukuvia siitä, miten muut tytöt suhtautuisivat paluuseeni. Heräsin viikonloppuun kaikkea muuta kuin hyvin levänneenä.

- Näytätpä väsyneeltä Ana, äitini, Marika sanoi huolestuneena. 

- Älä huoli, kyllä mä tästä piristyn, sanoin rauhassa. Äiti näytti yllättyneeltä - olihan tämä ensimmäinen rauhallinen repliikkini hänelle moneen viikkoon. 

- Mitä on tapahtunut kulta? hän kysyi varovaisesti.

- No, mä lähden kohta tallille. Äiti tuijotti mua hetken epäuskoisena, sitten hän purskahti itkuun ja tuli halaamaan minua. Hämmentyneenä katsoin, kun hän rupesi keittämään minulle puuroa uudella innolla. 

Talliporukka oli kokoontunut satulahuoneeseen. 

- Antton, tiedätkö, onko äitisi jo päättänyt, kuka alkaa hoitamaan Caraa? Natalia kysyi. Tyttö istui pojassa kiinni, eikä läheisyys näyttänyt Anttonia haittaavan. 

- Ehkä tiedänkin, mutta en sano ääneen, poika hymyili. Natalian ilme säkenöi, kun hän kuvitteli, miten Anita pyytäisi juuri häntä uuden tulokkaan hoitajaksi. 

- Se olis kieltämättä kaikkien unelmien täyttymys, Lauri huokaisi. Muut likat myötäilivät. Yhtäkkiä ovi aukeni ja porukka hiljeni täysin. He eivät olleet uskoa silmiään, oliko tuo Ana?

Jutussa kävi juuri niin kuin olin pelännytkin. Lauri ei ollut huomaavinaankaan minua ja kuiski kiivaaseen tahtiin sen uuden tytön, Natalian kanssa. Muut tuntuivat katselevan minua. Edes kaikille kiltti oleva Saana, ei moikannut minua. Vaihdoin Anttonin kanssa nopean hymyn. Tilanne laukesi siihen, kun Anita astui huoneeseen.

- No mutta Ana, kiva nähdä sinuakin, nainen hymyili ystävällisesti. 

- Mulla olikin sulle Anita asiaa, mielellään kahden kesken, sanoin varovasti. Nainen viittoi muut ulos. Antton jäi matelemaan huoneeseen, ilmeisesti häntä kiinnosti, miten hoidan homman. Anita kuitenkin käski pojan ulos. 

- Ajattelitko kenties palata ratsastustunneille? Anita kysyi hymyillen. Nyökkäsin. 

- Milloin olisi vapaita tunteja?  tiedustelin. Tallin omistaja kaivoi minulle liudan tunteja, joille minä mahtuisin. Varasin alkuun tunnit tiistaille ja perjantaille, kokeneiden ryhmiin. 

- Oletko sä mahdollisesti miettinyt sitä Cara-asiaa? Nyökkäsin taas.

- Mä olen ajatellut, että... että voisin kai mä ruvetakin sen hoitajaks, änkytin.

1. Uusi tamma

Nokia tune ei kuulu niihin lempiääniini ainakaan aamulla. Heräsin unenpöpperöisenä tuohon sulosoittoon.

- Ana, vastasin unisella äänellä. Taustalta kuului äidin tuskastunut ääni:

- Etkö sä ole tänäänkään koulussa? Wilmaan on merkattu poissaoloja! 

- No en ilmiselvästi sitten ole. Koulussa ei viimesellä viikolla oo mitään tärkeetä ja sitä paitsi mä oon kipeenä, selitin ärtyneenä. Langalta kuului äidin huokaisu ja sen perään pitkä hiljaisuus.

- Olkoon sitten, jutellaan illalla. Kun äidin ääni katkesi, katsoin kelloa. Olin ilmeisesti nukkunut yhteentoista. Selasin masentuneena vastaamattomien puheluiden listaa - kukaan entisistä tallikavereistani ei ollut koittanut tavoitella minua pariin viikkoon. Ärtymys tulvahti kehooni ja viskasin vanhan kunnon Nokialaiseni seinään. Näyttö pimeni hetkeksi. 

- Mulla on sulle loistouutisia!  äidin ääni kantautui eteisestä korviini. Monen huudon jälkeen astelin hitaasti keittiöön. 

- No kerro toki, tokaisin.  Äiti hymyili leveästi.

- Tallille on kuulemma tullut uusi poni. Kaikki kehuvat sitä, se on tulevaisuuden lupaus! Ja voitko kuvitella, Anita soitti minulle tänään ja tarjosi sinulle sen hoitajuutta. 

- Ja sitten? lamautin äidin innon.

- Sen nimi on Surrey Core ja kuka tahansa haluaisi hoitaa sitä. Se olisi kuulemma sinulle juuri sopiva.

- Etkö sä tajua, mä en halua mitään uutta hoitoponia Hoodyn tilalle! korotin ääntäni.

- Ana rakas, ei siinä Hoodyn korvaamisesta ole kyse. Kävisit edes kokeilemassa, se on sulle sopivan kokoinenkin.

- Älä vihjaa, että Hoody olisi ollut mulle pieni! karjuin itku kurkussa ja juoksin huoneeseeni. Vajosin nyyhkyttäen sänkyyni, enkä tiedä, kauanko siinä makasin.

Oven takaa kuului koputusta ja äidin varovainen ääni:

- Anita käski vielä sanoa, että sinulla on viikko aikaa ilmoittaa, jos haluat Caran hoitajaksi. Muussa tapauksessa hän antaa sen jollekkin innokkaammalle. Sen sanottuaan hän lähti ja sulki varovaisesti oven perässään kuin peläten minun hermostuvan uudelleen. Huomasin ajattelevani uutta ponia. Millainenhan se mahtoi olla, jos se tosiaan oli niin suosittu? "Tulevaisuuden lupaus" ei kuulostanut ollenkaan pahalta. Yritin pyyhkiä nämä ajatukset mielestäni pois, onnistumatta. Minun olisi nähtävä tuo ilmestys omin silmin! 

Olin suunnitellut salaisen tallikäyntini niin, ettei minua varmasti huomattaisi. Kello näytti varttia vaille yhdeksää, kun poistuin varovaisesti ulko-ovesta. Yllätyin siitä, miten valoisaa ulkona oli. Hengitin raikasta ulkoilmaa keuhkoni täyteen. Täytyi myöntää, että neljä viikkoa kotona löhöämistä alkoi jo kyllästyttää. Käännyin viimeiselle soratielle. Kuullessani tyttöjen ääniä piilouduin nopeasti viereiseen pusikkoon.
- Lauri hei, sulla on jo hoitoponi, siitä uudesta tulis mulle just sopiva! minulle vieras tyttö huudahti.
- Mutta sä, Natalia, olet uus, eikä Anita anna uusille niin haastavia poneja, Lauren herätti tytön todellisuuteen.
- Olkoon, lopetetaan kiistely ja mennään meille yöksi! Nataliaksi kutsuttu tyttö ehdotti. Tytöt häipyivät kikattaen mutkan taakse. Itku kuristi kurkkuani. Toinen tytöistä oli ollut Lauri, mun vanha bestis. En ollut nähnyt sitä ainakaan neljään viikkoon. Alkuun se oli soitellut mun perään, mutta kaiketi se oli jo luovuttanut. Toista tyttöä en ollut tunnistanut. Kai se oli Laurin uusi kaveri. Mieleeni muistui vanhat hyvät ajat: silloin me oltiin vietetty aamupäivät Laurin kanssa aikaa tallilla, Lauri Rebeliä- ja minä vanhaa kunnon Hoodya hoitaen. Iltaisin olin usein Benjaminin, silloisen poikaystäväni kanssa. Vajosin tienreunaan itkemään. Benkun jättäminen oli ollut typerin koskaan tekemäni päätös. Sellainen hetken päähänpistos, kun futaripoikani ei ollut ymmärtänyt Hoodyyn liittyvää suruani. Päätin mielessäni, että sopisin pojan kanssa vielä.

Kello oli miltein kymmenen, kun olin laitumien kohdalla. Iltatalli oli hoidettu tapojen mukaisesti tunti sitten, eikä tallilla pitäisi olla enää ihmisiä. Laurin hoitoponi, Rebel oli ensimmäisenä aidan vierellä. Se otti innoissaan mun antamat herkut vastaan ja hieroipa vielä päätänsäkin mua vasten. Rebelin kanssa laitsalla oli Mela ja Colar. Ne vaivautuivat tuskin nostamaan päätänsä ruohosta minut nähdessään. Ison laitumen vieressä oli pienempi laidun, joka oli aina tyhjänä. Huomasin, että sen aita oli korjattu. Saapuessani portille ravasi luokseni kimo, hevosenkokoiselta connemaralta näyttävä poni. Se hörisi innokkaana. Tarjosin uudelle ponille kättäni ja se haisteli minua innokkaana. Syötin sille pari leivänkannikkaa ja se nuoli kätenikin perusteellisesti. Kumarruin aidan ali tulokkaan viereen. Tämä ei kuulunut suunnitelmiini, mutta halusin rapsuttaa Caraa paremmin. Huomasin tamman olevan hyvänrakenteinen ja todella treenatussa kunnossa.

Mikä minuun oli mennyt? Nyt oli kuitenkin turha enää murehtia, tehty mikä tehty. Olin jo kimon ponin selässä. Se oli ainakin metriviisikymmentä senttinen. Puristin pohkeeni sen kylkiin ja tunsin sen reagoivan salamana. Caran pehmeä raviaskel tuntui mielyttävältä, ja se totteli pienimpiäkin painoapujani. Minulla ei ollut minkäänlaisia ohjia, joten en pannut pahakseni ponin herkkyyttä. Cara siirtyi pian lennokkaaseen laukkaan. Tuntui ihanalta ratsastaa taas. Laukkasimme muutaman pätkän täysiä laidunta pitkin. Yhtäkkiä Cara hidasti ja säikähti jotakin.
- ANA, mitä helvet..? kuului takaani.