10. Suostuttelua

Tällä kertaa oltiin meillä yötä. Laurista ja Nataliasta oli tullut mulle tosi hyviä kavereita. Vanhemmat olivat lähteneet mökille, joten kämppä olis mun hallussa koko viikon. Onneksi Natalia ja Lauri olivat lupautuneet pitämään mulle seuraa useampinakin iltoina. Nyt me katsottiin telkkarista jotain tyhmää komediasarjaa, kun ei aamupäivällä oikein mitään järkevää telkkarista näytetä. Avasin nettiä kännykälläni samalla.
- Hitto, kun mulla ei oo Jaren numeroo, ajattelin ääneen. Lauri ja Natalia katsoivat mua järkyttyneinä.
- Älä Ana sano, et säkin oot lätkässä siihen! Lauri kiljaisi. Purskahdin nauruun. Voi näiden tyttöjen mielikuvitusta. Jartsahan on ihan ikäloppu!
- Voi sun kanssas, en tietenkään ole! Mulla ois sille vaan yks tärkee juttu, nauroin.
- Hmm.., no eiks se oo Facessa? Natalia mietti.
- Niimpä onkin, hyvä kun sanoit, iloitsin.
- Mitä tärkeetä asiaa sulla muka on sille? Lauri epäili edelleen. Mä en voinut kuin puistaa päätä tytön epäilyksille.
- Äh no yks juttu Sergeyhin ja siihen sen onnettomuuteen liittyen, välttelin. En halunnut puhua Anttonin asioista muille, sillä epäilin, ettei tämä pitäisi siitä. Mä olin itsekin vielä vähän hämillään - olihan mun käsitys poikaan muuttunut täysin. Olin pitänyt sitä viimeiset kaks vuotta täysin ylimielisenä ja ärsyttävänä, mutta eilen siitä oli paljastunut ihan uusi puoli. Mutta eiväthän ne tytöt tyhmiä olleet.
- Meinaako Anita nyt tosissaan myydä sen? Lauri arvasi. Mun ei auttanut kuin kertoa totuus, mutta mahdollisimman niukkana.
- Joo meinaa. Mä en halua, et Antton joutuu kokeen saman, minkä mä koin Hoodyn kans. Aattelin, et Jartsa ehkä pystyis auttaan. Tytöt nyökkäilivät. Niiden mielestä sopi ainakin yrittää.
- Jes, se on paikalla! hihkaisin. Kirjoitin kymmenen minuuttia yhtä viestiä, kun halusin sen olevan täysin ymmärrettävä ja selkeä. Selitin tilanteen rauhassa, ja kerroin, kuinka vankka mielipide Anitalla oli. Jartsa vastas melkein heti.
- Kattokaa likat! Jare on tulossa tänään muutenkin käymään tallilla, joten se lupas puhuu samalla Anitan kans, intoilin.

Lauri oli lähtenyt lentopalloharkkoihin, ja Natalia kaupungille. Mä lähdin tallille. Bussi tuli just oikeella hetkellä. En voinut välttää kiusausta säästyä kahen kilsan kävelyltä. Takaisin päin kävelisin kyllä. Viiden minuutin istumisen jälkeen bussi oli tallin edessä. Huikkasin kiitokset kuljettajalle, ja kävelin viimeiset metrit tallille. Jaren autoa ei näkynyt vielä. Tallissa ei näkynyt ketään. Kävin moikkaamassa Caraa, joka näytti kovin yksinäiseltä, tuntsareiden ollessa ulkona. Tänään olis mun liikutuspäivä. Menin satulahuoneeseen, kun oletin porukan olevan siellä. Ja niin olikin. Vennin bordercolliepentu Taco tuli hyppimään mua vasten. Se oli niin suloinen. Taco varasti mun hanskan ja juoksi pöydän alle järsimään sitä. Huoneessa istuivat vain Venni ja Saana.
- Moro tytöt! huikkasin ja istuin Saanan viereen sohvalle. Tänään olisi tallin kesäloman eka päivä.
- Saadaankohan me tänään liikuttaa ponit? Venni mietti.
- Joo saadaan, sanoin.
- Jep, mutta viikonloput on kai hepoille vapaata, Saana totesi. Juttelimme niitä ja näitä tallista. Tytöt ihmettelivät Anttonin raivokohtausta eilen - eiväthän he tienneet mitään Sergeyn myynnistä. Puhuttiin Jollesta, joka oli tainnut tehdä vaikutuksen kaikkiin.

- Moi kaikki! Mitä tytsyt? kuului miehen ääni ovelta.
- JARE! Venni kiljaisi. Takana oleva Anita naurahti, ja tuli istumaan toimistontuolilleen.
- Sulla on käsi paketissa, Saana ihmetteli.
- Joo. Käden murtumalla ja aivotäräyksellä selvittiin, mies hymyili.
- Missä Antton muuten on? kysyin, ja vaihdoin merkitsevän katseen Jaren kanssa. Mies muisti aamuiset chatit.
- Tulee kohta. Mä aattelin, et voisit kokeilla Caran kanssa muutamaa maastoestettä pellolla. Mulla on vähän liikejuttuja Jartsan kanssa, niin voisin vaikka passuttaa Anttonin sua jelppimään, Anita ehdotti.

Saana ja Venni ottivat Torstin ja Leksan kentälle. Ilmeisesti aikoivat vääntää koulua. Moikkasin Anttonia, joka tuli tallille juuri.
- Kertoks Anita jo, et tulisit avustaan mua pellolle? kysyin varovasti.
- Joo kerto. Ja totta kai mä tuun. Sergey on jo valmiiks tallissa, niin tuun sen kanssa mukaan. Asetuin harjaamaan Caraa. Se oli tapansa mukaisesti energisellä tuulella, mikä ilmeni jatkuvalla sähläyksellä.
- Rauhoitupas nyt vähän neitiseni, komensin sitä. Kavioita puhdistaessa tamma tökki mua turvalla perseeseen. En oikein tiennyt, olisiko pitänyt nauraa vai komentaa. Samassa Antton käveli Caran karsinan ohi Sergeyn varusteita kantaen. Munkin olis varmaan parasta ruveta varustamaan. Jalkoihin tammalle tuli jännesuojat, päähän suitset meksikolaisella turpahihnalla ja selkään perinteinen yleissatula.  
- Jees, oon valmis! Antton talutti Sergeyn edeltä ulos. Nousin pihalla malttamattoman connemaran selkään. Se pyöri ja hyöri, eikä malttanut seistä paikoillaan.
- Tosta tavasta sen pitäis kyllä päästä pois, Antton mutisi. Kiristin vyötä viellä reiällä ja otin jalustimia hieman lyhemmäksi, jotta pystyisin hyppäämään hyvin.

- Mennään ekana vaikka joku maastolenkki alkuverraks. Mä menen edeltä, mutta muista, et Cara ei juokse vaan Sergeyn perässä vaan työstät sitä oikeesti, Antton ohjeisti. Ensin me vain käveltiin peräkanaa. Ilma oli täydellinen. Lämpöä mittarissa oli lähemmäs kaksikymmentäastetta ja aurinkokin paistoi. Otin ohjia vähän kireämmäksi. Lähdimme ravaamaan Sergeyn perään. Cara olisi halunnut jo laukata. Se riuhtoi päätään, pukitteli ja puhkui muutenkin menointoa. Ratsastin tammaa lempeän napakasti. Mä en suostuisi hyppäämään ennen kuin meno rauhoittuisi. Laukkapätkät olivat täyttä tuskaa. Mulla oli täysityö pitää Cara poissa Sergeyn hännästä. Tamma halusi ohitella, sillä se oli tottunut vain vetämään sakkia. Antton huomasi mun tuskan. Se pysäytti Sergeyn laukkapätkän jälkeen.
- Mennäänkö pellolle työskentelemään, kun ei tästä taida muuten tulla mitään? poika ehdotti. Suostuin helpottuneena. Menimme risuisen oikopolun kautta pellolle.
- Saanks mä päästellä vähän energioita pois ennen ku ruvetaan hommiin? kysyin.
- Juu toki. Sillä näyttääkin olevan vauhtia, Antton nauroi. Huokaisin helpotuksesta. Mun ei tarvinnut kuin keventää vähän ohjasotetta, kun poni jo pyristeli laukalle. Nousin kevyeen istuntaan ja annoin mennä. Huristelimme pellon päästä päähän. Cara oli tosi innoissaan. Se pärskyi vielä pitkään suorituksen jälkeen. Laskeuduin tamman selästä alas, ja siirryin taluttamaan ponia. Taluttelimme Anttonin kanssa ratsuja viitisen minuuttia.
- Et arvaakaan, millanen tentti mua odotti eilen. Äiti oli tosi utelias eilisen suhteen. Mä en kyl jaksanu paljon sen kans jutella, Antton kertoi. Mua nauratti. Anita oli tainnut käsittää vähän väärin.
- Mä muuten kerroin Jartsalle siitä myyntijutusta. Se lupas jutella Anitan kans tänään.

Vihdoin pystyin hymyilemään, ja nauttimaan menosta. Cara laukkasi reipasta, hallittua laukkaa.
- Ota nyt ne kaikki kolme estettä peräkkäin. Ihan rauhassa vaan! Antton huusi. Cara suorastaan liiteli maastoesteiden ylitse.
- Tää on ihan huippu! Anttonia hymyilytti. Ratsastin Anttonin luo leveä hymy naamallani.
- Tähän on hyvä lopetella. Lähetään ravaileen takasin päin. Cara pysyi jo huomattavasti helpommin Sergeyn perässä. Ravikin oli paljon maltillisempaa. Nautin paluumatkasta täysin siemauksin. Huomenna olisi sitten kouluratsastuksen vuoro. Päätin, että purkaisin jatkossakin Caran energiaa silloin tällöin pellolla: se oli toiminut tosi hyvin. Tallilla meitä vastassa olivat Anita ja Jartsa. Laskeuduimme iloisina alas.
- Antton, mulla olis sulle vähän asiaa. Anna Sergey Jarelle, ja tuu tänne, Anita hymyili. Jare otti Sergeyn ohjat terveeseen käteensä, ja talutti sen talliin mua ja Caraa ennen.
- No onnistuitko? utelin. Jartsa nauroi ja pudisteli päätään mun innokkuudelle.
- Jep kyllä se taisi alistua kohtaloonsa.

9. Paluu kotiin

Vihdoinkin olin perillä. Avasin lastaussillan, ja kuulin Sergeyn kovan hirnunnan. Vilkaisin nopeasti äitiäni, jonka ilme oli kireä. Toistaiseksi Sergeyn karkureissua ei oltu otettu puheeksi. Taputin oriani kaulalle.
- Rauhassa nyt, kohta pääset pois. Sergey kolisteli kovaa rampin alas, ja minulla oli iso työ pitää se käsissä.
- Vie se laitumelle purkamaan energiansa, ja tule sitten heti takaisin, Anita komensi. Orilaitsalle oli parinsadan metrin matka, koska äiti ei halunnut pitää Sergeytä tammojen lähellä. Heitin riimunvarren orin kaulalle ja kiipesin jakkaralta kyytiin. Ori tiesi heti minne oli matka, ja lähtikin hölkkäilemään hiekkatietä pitkin. Annoin sen ravata, mutta vauhdin kiihtyessä liiaksi, rauhoittelin sitä äänelläni ja eleilläni. Sergey pysähtyi automaattisesti portille, ja hyppäsin alas.
- Odota. Hevonen seisoi kuuliaisena paikoillaan, kun avasin portin. Olin opettanut sille muutamia käskyjä, joita se totteli kohtalaisen hyvin.
- Mene vain. Sergey tepasteli portista sisään ja kääntyi minuun päin. Irrotin riimun ja patistin orin kauemmas. Virnuillen katsoin villiä rodeoesitystä ja laukkailua. Mutta nyt olisi mentävä, kun äiti kerran tahtoi mut vielä mukaan katsomaan jotain uutta tuntsaria.

Katsoin laikukasta tinkerruunaa, jota Anita ratsasti. Äiti koeratsasti peruskoulujutut: avot, sulut, väistöt, laukanvaihdot ja muut kiekurat. Ruuna vaikutti vauhdikkaalta ja kuuliaiselta pakkaukselta. Tai ainakin se totteli äitini käskyjä muitta mutkitta. Viimein Anita ratsasti Jollen portille. Jo naisen hymystä näki, että hän oli tyytyväinen ratsuunsa.
- Tää on tosi hyvä. Mä oon jo nyt ihan varma, et tää otetaan, jos siis hinta pysyy sovitussa, Anita hehkutti. Hän laskeutui hevosta taputellen alas ja ojensi persoonallisen tupsujalan ohjakset mulle.
- Sun vuoro Antton! Kari Ranta oli Anitan hevostuttuja, ja välitti hevosia työkseen. Anita ja Kari juttelivat hevosesta samalla, kun mä ridasin. Otin alkuun vähän ravia ja laukkaa. Hevosen liikkeet olivat pehmeät ja hyvät, mutta olihan se vähän toisenlainen Sergeyhin verraten. Kentälle oli pystytetty ristikko, muuri ja sarja, jossa oli kaksi pystyä. Kokeilin kuitenkin ensin maapuomejen avulla hevosen askelpituutta, ja sen venyvyyttä. Jos halusi lyhentää Jollen askelia selkeästi, sai duunia tehdä ihan huolella. Se tuli huomattua. Siirryin esteiden pariin. Alkuun tulin erilaisten reittien myötä ristikolle, mutta Jollella ei ollut ongelmia hypätä erilaisista kulmista. Olin tosi tyytyväinen: sen hyppy tuntui tasaiselta ja pehmeältä sekä imu esteille oli hyvä. Eli siis juuri sopiva tuntihevoskäyttöön. Kokeilin vielä sarjaa ja muuria korotettuina, eikä hymyni hyytynyt missään vaiheessa. Olimme äidin kanssa yhtämieltä siitä, että Jolle olisi täydellinen meidän käyttöömme.

Kari tarjosi meille kahvit sillä aikaa, kun tallitytöt hoitivat Jollen matkustuskuntoon.
- Niin kauanko Jolle on ollut teillä, ja mistä se on tänne tullut? tiedustelin.
- Se tuli vasta viikko sitten toiselta välittäjältä, jonka tila on konkurssissa. Siellä se oli ollut kaksi kuukautta, ja sinne se oli tullut suoraan Irlannista. Voitteko kuvitella, että tällä kaverilla on ratsastettu Irlannissa lähes pelkästään koulua? Se ei siis osannut kunnolla hypätä, kun saapui Suomeen, Kari selosti.
- Ei voi olla totta, sehän hyppäs tosi tyylipuhtaasti! Kuinka korkeeta sillä on hypitty? Anita ihmetteli.
- Niimpä, sen hyppy oli tosi pehmee ja miellyttävä, jatkoin.
- Niin, ei sitä uskoisi. Me ollaan hypätty vain seittemääkymmentä senttiä, mutta kyllähän toi ainakin kaheksankymmentä menee ratana, uskaltaisin luvata. Tässä on muuten tän paperit, jos haluatte niitä tutkiskella, Kari ojensi.

Kun viimein päästiin paluumatkalle, kello näytti jo puolta viittä. Oltaisiin siis kotona vähän viiden jälkeen.
- Sergey oli muuten  ihan huippu koko viikonlopun ajan. Ja se valmennus oli tosi tavoitteellista, kerroin.
- Hyvä, että saitte siitä paljon irti, Anita hymyili. Heti perään se kertoi laajennusideasta, jonka oli kuulemma kertonut jo tallitytöillekin.
- Hei kuulostaa tosi hyvälle. Ehkä me voitais järjestää sit Sergeyllekkin joku eristetty karsina, niin et se ei ois niin lähellä ratsastuskouluhevosia? ehdotin.
- Niin... Mutta Sergeystä puheen ollen, olen totta puhuen sitä mieltä, että se ei sovi meidän tallille. Se huomattiin Jarenkin onnettomuudessa. Olen pahoillani Antton, mutta meidän on hankittava sulle uus kisari.
- Et voi olla tosissas! Just kun meidän yhteispeli sujuu niin hyvin. Ens kaudella päästäis kisaamaanki ahkerasti. Ei semmosta luottamusta uuteen hevoseen hetkessä tehdä! kiukustuin.
- Rauhoitupas nuori mies. Kuten varmasti muistat puhuneemme, ratsastuskoulun turvallisuus menee edelle, Anita sanoi tiukasti. Tiesin mielessäni, ettei vastaan ollut enää väittämistä. Loppumatka menikin hiljaisuuden merkeissä. Kun käännyttiin tallin pihaan, lauma likkoja hyppi traikun vieressä. Kiukkuisena paiskasin auton oven kiinni, ja kävelin reippaasti Sergeyn laitsaa kohti. En moikannut ketään.

- Terve poika, ei sua myydä, mä en suostuis siihen, lepertelin hevoselle. Istuin laitsalla olevalle kivelle ja painoin kädet epätoivoisesti kasvojani vasten. Ajattelin kaikkia hirveitä asioita, päälimmäisenä tietysti Sergeyn myyntijuttua. Samassa kuulin äänen läheltäni.
- Meinaaks se myydä Sergeyn? kuului tytön ääni vierestäni. Nostin katseeni, ja huomasin, että Ana oli tullut perässäni. Miksi ihmeessä?
- Arvasit oikein. Tyttö istui viereeni. Jos olisi ollut mikä tahansa muu hetki, olisin nauttinut hänen läsnäolostaan täysillä. Mutta nyt, nyt en jaksanut välittää.
- Oletko sä puhunut Jarelle? Ana rikkoi hiljaisuuden.
- Ei siitä ois mitään apua. Oisit nähny mutsin. Se on oikeesti tosissaan. Mä en vaan tajua, miten se pystyy tekee tän. Eiks se tajua, kuinka paljon se mulle merkkaa, vuodatin.
- Varmasti tajuaa. Kyllähän sen näkee tyhmäkin, että Sergey on sulle kaikki kaikessa.
- Mut kaiken sen jälkeen, mitä mä oon kokenut, miten se ees kehtaa! huudahdin. Ana näytti kysyvältä, enkä voinut enää olla avautumatta. Siinä se oli. Kaikki tuli ulos. Kaikki se, mistä mä en ollut koskaan puhunut edes mutsin tai jonkun kaverin kanssa. Kaikki mun faijan kuolemasta, se miten tärkee se oli mulle ollut. Se, että se oli ollut mun esikuva ja idoli. Se, miten alas mutsikin oli vajonnut. Se, että me asuttiin vuos niin, ettei ratsastuskoulu pyörinyt. Sitten äiti vasta pääs jalkeilleen, kun rahaa ei enää riittänyt. Olipa puhuminen sittenkin yllättävän helppoa, mutta samalla hämmentävää. Mä en ollut tottunut puhumaan mun asioista. Se oli mulle usein tosi vaikeeta. Vähän hävetti kyllä itkee tytön nähden, muttei Ana tuntunut välittävän. Se lohdutti ja kuunteli, sanomatta mitään. Lopulta, kun kaikki oli tullut ulos, tyttö halasi mua. Mä huomasin sen itkevän itsekin.

Tunsin helpotuksen huokuvan kehostani. Puhuminen oli helpottanut, ja taisteluntahto palannut. Sergeystä en takuulla luopuisi, se on saletti. Analla oli rauhoittava vaikutus minuun. Vaikka se ei ollut kuin kuunnellut ja sanonut välillä jotain, se oli merkannut mulle paljon. Nousimme ylös ja kävelimme kohti porttia. Vislasin samalla. Kuulin kimeän hirnunnan jostain laitumen toisesta laidasta. Sergey laukkasi täysiä meitä kohti. Ana näytti alkuun säikähtäneeltä, mutta orini teki hienon äkkijarrutuksen juuri eteemme.
- Se tekee aina noin, hymyilin. Pujoitin riimun trakehnerin päähän.
- Millainen se uus tuntsari muuten on? Ana uskaltautui kysymään.
- Jaa, oikeestaan en kerro mitään. Saatpahan yllättyä. Punttasin Anan Sergeyn selkään, ja tyttö näytti hämmästyneeltä.
- Saanks mä oikeesti ridata tallille? tyttö kysyi iloisena.
- Joo, mut älä luulekaan et mä kävelen. Tuun taakse istumaan. Olin juuri ponnistamassa selkään, kun ratsukko singahtikin portista ulos.
- Hei mitä pelii tää on?! Heti takasin! Purskahdin lopulta nauruun. Oli sillä pokkaa. Sergey oli jo kadonnut mutkan taakse reippaassa laukassa. Kävelin portille. Kyllä ne kohta tulis takas. Ja niin tulikin. Meni ehkä kaks minuuttia, kun Ana saapui hyväntuulisena ravaillen.
- Sori, aattelin ottaa kaiken irti tästä, tyttö pahoitteli viattomana. Nauraen ponkaisin hänen taakseen istumaan. Sergey ravaili tapansa mukaisesti tallille. Pihassa se pysähtyi ovelle kuin automaattisesti.
- Ootsä opettanu tän tähän? Ana ihmetteli.
- Joo, pitäähän sillä orina jotain käytöstapoja olla. Hyppäsin ensin itse alas, ja autoin sitten tytön perässäni.
- Siinähän sä olet, Anita näytti yllättyneeltä. Hän kohotti kulmiaan Analle, joka oli hänen silmissään varmasti tehnyt ihmeteon.

8. Uutisia

Kello näytti puolta kymmentä. Kiedoin yökkärini päälle kylpytakin ja tökkäsin aamutossut jalkoihin. Ana, Lauri ja Venni nukkuivat vielä sikeästi. Hipsin keittiöön. Iskä oli näköjään tullut työreissulta. Istuin hänen viereensä sohvalle ja vaihdoimme kuulumisia englanniksi. Faija yritti kyllä kovasti opetella suomea, mutta mun oli huomattavasti helpompi kommunikoida sen kanssa enkuks.

- Onks Nathan jo noussut? kysyin. 

- Joo, mut se on huoneessaan lukemassa jotain kirjaa. Voisitkin huikata sen tänne, niin jaan tuliaiset, iskä vinkkas. Nousin salamana ylös ja kiskoin uneliaan Nathanin sängystä. Se oli kaiketi nukahtanut uudestaan.

- Iskällä on tuliaisia, ala tulla! Meiän iskä on vieläkin osittain työssään kiinni Englannissa niin että sen pitää käydä välillä pidempiäkin visiittejä siellä. Nytkään me ei oltu nähty kahteen viikkoon. 

- Mulla on teille ensin uutisia. Me ollaan päätetty vihdoin Sannan kanssa, että jäädään Suomeen asumaan. Se vaatii multa tulevan vuoden aikana paljon matkustelua, mutta te saatte kuitenkin pysyä samassa paikkaa, isä ilmoitti. Uutiset olivat varsin positiivisia mun ja Nathanin kannalta - oltiinhan me jouduttu muuttamaan useaan kertaan. Jopa aina rauhallinen Nathankin oli innoissaan. 

- Saanko mä sit oman ponin taas? tiedustelin. Iskä nauroi mun innokkuudelle.

- Eiköhän me teille ponit järkätä, jos se on niin tärkeää. Mutta joka tapauksessa olen sitä mieltä, että hankitaan kerralla kunnon otukset, eikä pidetä kiirettä niiden löytämisessä. 

Me istuttiin tallikavereitten kanssa aamiaisella. Musta oli ihanaa, kun tytöt otti Nathaninkin niin hyvin mukaan. Englannissa sitä oli kiusattu, kun se oli rakenteeltaan vähän hintelä ja alistui aina toisten tahtoon. Tytötkin tuntuivat huomaavan mun ja Nathanin innon. 

- Me saadaan Nathanin kanssa omat ponit, kun sopivat löytyy, kerroin innoissani. 

- Vähän cool! Ois ihanaa, jos omistais ponin. Mä tosin haluaisin vain Torstin, mikään muu ei kelpaa. Kai mä saan sit kokeilla teidän poneja? Venni kysyi.

- Totta kai. Saat ainakin  ratsastaa mun ponilla niin paljon kuin haluat, Nathan hymyili. Tuijotin veljeäni hetken. Sitten vaihdoin Anan kanssa virnuilevan katseen - tyttö oli huomannut saman kuin minäkin. 

Iskä heitti meidät tallille puolilta päivin. Siinä vaiheessa Anita oli saanut jo puolet karsinoista siivottua. 

- Hienoa, kun tulitte! Saattekin hoitaa karsinat loppuun, Anita iloitsi. Vilkaisimme toisiamme näreissään. 

- Mutta sitä ennen, tulkaa kaikki satulahuoneeseen. Mulla ois asiaa. Mielenkiinto kohosi. Mitähän Anitalla mahtoi olla mielessään? Majoituin vanhalle sohvalle Anan ja Laurin kanssa. Vennille ja Nathanille jäi nojatuolit. Nathanilla ja Vennillä lähti juttu kulkemaan ja pian he nauroivat yhdessä joillekkin jutuilleen. Laurikin huomasi nyt saman, mille mä ja Ana oltiin jo aamulle virnuiltu. 

- Ettei vaan noilla ois jotain? tyttö supisi.

Jo Anitan ilmeestä näki, että uutiset olisivat positiivisia. 

- Mä olen päättänyt, että talllin ollessa kaks viikkoa perinteisesti kesälomalla, raivataan ne viis varastokarsinaa kunnon karsinoiks. Eiks oliskin hienoa? Voitais hankkia yks tai kaks kopukkaa lisää tunneille, nyt kun Ticostakin tulee yksäri. Ja sitten voitais vuokrata loput neljä tai kolme karsinaa, Anita selitti. Ehdotus sai heti kannatusta. 

- Vähän hienoa! Millanen siitä uudesta tuntsarista sit tulis? Lauri intoili. 

- Vähän ihanaa, joku pikkuponi Torstin rinnalle ois kiva, Venni ehdotti. 

- Mä olen itse asiassa ajatellut hankkia jonkun hevosen ja mahdollisesti toiseks tuntsariks jonkun muun. Kylmäverinen olis kiva lisä tähän laumaan, Anita kertoi.

- Mutta tuleeks Ticosta yksäri, miten Hanna sit ehtii liikuttamaan sitä? Ana ihmetteli. 

- Niin, mitä Ticolle käy? vahvistin. 

- Mä oon miettinyt jo pitkään, et Tico on vähän liian osaava ja hyvä hevonen tunneille. Niimpä mä ostin sen Hannalta. Se on nykyään mun yksityishevonen, jota Hanna vuokraa. Me huomioitiin se hinnassa, että Hanna ratsastaa sitä edelleen pari kertaa viikossa. 

Tytöt olivat innoissaan. Eikä ihme: ens viikolla alkavasta heinäkuusta tulis huikee. Vaikka me jouduttaiskin raatamaan kuin heikkopäiset saadaksemme ajoissa laajennuksen valmiiksi, olis siitä plussaakin. Anita oli luvannut meidän hoitsut kokonaan meiän liikutettaviks loma-ajaks. Väkisinkin nousi hymy huulille, kun ajatteli ihanan pirteää Nillaa, jota saisin liikuttaa lähes päivittäin. Se vasta olisikin elämää, ihan kuin Englannissa! Siellä mä olin saanut ridata mun omalla nyffillä, Negrolla, ihan milloin huvitti. 

Tänään oli lauantai, jolloin tunteja ei ollut meidän hoitajien valmennusta lukuunottamatta. Karsinat oli saatu puunattua ja ratsut oli haettu laitsoilta sisälle. Kaikki olivat kokoontuneet satulahuoneeseen kuuntelemaan.

- Oon aatellu pitää teille tänään hyppytunnin palkaks vaivannäöstänne. Teistä on oikeesti tosi iso apu, kiitos siitä! Anita kiitteli alkuun.

- Älä nyt herkistelemään rupee, vaan jaa ne hevoset! nauroin. 

- Okei, jos te niin tahdotte. Lauri voit mennä Rebelillä, Natalia Nillalla, Nathan Colarilla ja Ana Caralla. 

- Mites Saana, haluatko mennä mielummin Melalla vai Leksalla, kun Leksa tuppaa olemaan niin järjetön jyrä esteillä? Tyttö oli juuri saapunut tallille. 

- Mä voisin mennä ihan suosiolla Melalla, Saana hymyili. 

- Saanhan mä mennä Torstilla? Venni vinkui. Anita huokaisi.

- No mene sitten, mutta katsokin, ettei se räjäytä mun päätä. 

Joka puolella oli vilskettä. Laitsalta tulleita hevosia harjattiin rivakkaan tahtiin, kaviot putsattiin, jouhet siistittiin ja hevoset varustettiin. Nilla oli tapansa mukaisesti viettänyt laatuaikaa tarhassa piehtaroimalla oikein näyttävän mutakerroksen. Olin muista jäljessä sen takia. Jynssäsin rivakkaan tahtiin, eikä muiden iva ja nauru helpottanut lainkaan. Kun viimein sain vuonikselle varusteet päälle, muut olivat kävelemässä jo kentän suuntaan. 

- Ohjat käsiin ja verryttelyä tästä sekunnista alkaen. Työstäkää niitä ensin käynnissä, sitten ravissa ja lopuksi laukassa. Paljon reittejä, tempon vaihteluita ja siirtymisiä. Varmistakaa, että ne tottelevat teitä kunnolla. Työskentely alkoi siinä samassa. Olin onnellinen, että mun alla oli Nilla, joka totteli pääosin todella hyvin. Samaa ei voinut sanoa Anan Carasta tai Vennin Torstista. 

- Ana, jatka Caran työstämistä päädyssä raviympyrällä. Pysy itse rauhallisena! Se poni haluais jo hypätä ja laukata, mutta kerro sille, ettei vielä ole sen aika. Venni anna Torstille raippaa ja kunnolla. Mä en aio kattella tollasta vänkyröintiä. Hop hop, ravia niin kuin olis jo. Saana patista Melaa reippaammaks. Se on iso hevonen ja sen kuuluu mennä reippaammin. Kaikki jatkoivat ongelmakohtiensa työstämistä. Porukasta ainakin näki, että kaikki yrittivät parastaan.

- Nilla rauhassa, älä anna sen höntyillä noin Natalia. Nathan oikein hyvä ja reipas laukannosto siinä! Lauri, koita saada se Rebel jo keskittymään suhun! Se keskittyy nyt koko ajan kaikkeen epäolennaiseen ja tekee hommat huolimattomasti. Ratsastin Nillalla paljon taivutuksia ja väistöjä, ja tamma alkoikin pikku hiljaa rauhoittumaan. 

Huokaisin onnesta. Pikkutammani oli niin ihanan yritteliäs. Se oli heittänyt hienot pukit ennen esteitä, mutta hypyt olivat olleet täydellisiä.

- Hyvä sarja kaiken kaikkiaan Natalia! Ens kerralla patista se reippaammin laukalle, ettei se heitä noita pellepukkejaan. Seuraava! Ana oli työstänyt laukkaa pitkään Caran kanssa ja uskaltautui lopulta esteelle. Cara laukkasi reippaalla askelluksella kohti estettä ja hyppäsi täydelliset hypyt. Esteiden välille tuli tosin neljän laukka-askeleen sijasta kaksi ja puoli, kun tamma oli vähän energisellä tuulella. 

- Ana ensi kerralla reippaammin hidastusta, älä anna sen kruisailla tässä välissä. Tasapainoiset hypyt kuitenkin. Colar, Mela ja Rebel hoitivat oman osuutensa mallikkaasti. Sitten oli Torstin ja Vennin vuoro. Tyttö suorastaan puhkui tahtoa. Yllätyksekseni Venni ratsasti päättäväisesti Torstin yli kummastakin esteistä, eikä ponille jäänyt varaa pelleillä.

- Super Venni! Anita kehui. 

Loppuun saatiin hypätä vielä rataa. Siihen kuului seitsemän estettä, joita korotettiin kunkin hevosen mukaan. Ana ja Cara saivat aloittaa, kun Caran hermot eivät olisi oikein kestäneet odottelua. Ratsukon yhteistyö näytti pelittävän yllättävän hyvin. Rata sujuikin muutamia kiihdytyksiä lukuunottamatta varsin mallikkaasti. Kiitos siitä kuului sitkeälle ja maltilliselle Analle, joka oli ratsastanut loppuun asti. Sitten oli mun ja Nillan vuoro. Tamma singahti laukalle kuin tykin kuula, ja sai koko porukan ulvomaan naurusta hienoilla pukkiesityksillään. Kun lopulta Nilla oli jonkin moisessa ruodussa ohjasin sen kohti ensimmäistä estettä. Meille tuli kaks pudotusta Nillan huolimattomien hyppyjen takia. Lisäksi ylimääräiset pukit ja muut lisäykset hidastivat aikaa. Mutta vuonis oli silti ollut innokas ja yritteliäs, joten ei sitä voinut moittia. Ainakin koko porukka sai kunnon naurut. Lauri ja Rebel suoriutuivat radasta mallikkaasti yhtä kieltoa lukuunottamatta. Sekin kielto johtui täysin Laurin liian luottavaisesta ratsastuksesta. Mun täytyi myöntää, että olin hiukan kateellinen Nathanille, jonka yhteispeli oli jo nyt lähes saumatonta Colarin kanssa. Ratsukko saikin puhtaan radan lisäksi parhaan ajan, ja paljon ylistystä Anitalta. Venni ja Torsti saapuivat maaliin hengissä, mikä oli heiltä kova suoritus. Veikeä poniruuna otti radalla vain kolme kieltoa, kaksi esteen ohitusta ja liudan kolisevia puomeja. Mela sen sijaan suoritti radan huonolla tempolla ja isoilla hypyillä. Siinä olikin Saanalla tekemistä. 

Vaativan estetunnin päätteeksi lähdimme koko porukalla maastoon loppuverkoille. Otimme perinteisten loppuravejen ja -käyntejen lisäksi pari rentoa laukkapätkää. Ana sai mennä kärjessä. Nilla sai päästellä menemään viimeisetkin energiansa. Täytyi myöntää, että elämä hymyili tällä hetkellä. Enää puuttuisi oma poni, joka sekin olisi tulossa. 

7. Kiirettä tallilla

Olin tullut tallille jo kahdeksan aikaan, mikä oli harvinaista kesälomalla. Anita oli edellisenä päivänä lähettänyt viestiä meille kaikille hoitajille, että tallilla tarvittaisiin tavallista enemmän apua. Oikeastaan oli kivakin tulla ajoissa - Torstin kanssa oli mukava viettää aikaa ja joka päivä oppisi jotain uutta. Antton oli lähtenyt kenttäleirille eilen ja Jartsa oli edelleen sairaalassa. Ainakin Sergey oli poissa tallilta.

Stressaantunut Anita marssi satulahuoneeseen.
- Joka iikka huolehtii hoitoponinsa tunneille ajoissa, vastaa niiden varusteista ja kunnosta. Karsinat pitää olla siivottuina ennen tuntien loppua. Ana liikutat tänään Caran ja liikuttaisiko vaikkapa Lauri Bettyn? Muut menevät tunneilla.
- Juu järjestyy, Ana ja Lauri myöntelivät.
- Voitte käyttää ne vaikka maastossa tai jotain, kun kenttä on käytössä. Hanna tulee tänään liikuttamaan Ticon, joten se ei osallistu tunneille. Anita oli tiukalla tuulella, eikä se ollut mikään ihme.
- Nyt mä lähden käymään pankissa ja kaupassa, ja katsokaakin, että hommat on hoidettu kunnolla, kun palaan. Sen sanottuaan nainen marssi ulos huoneesta.
- Huh huh, olipa se tiukalla tuulella, Natalia ihmetteli.
- Ei mikään ihme, koko talli ja tunnit on sen vastuulla, Saana sanoi.
- Lähetään tarhaamaan ponit, ne on varmasti jo syöny loppuun, Lauri totesi.

- Torsti-rakas. Poni tuli höristen mun luokse. Se tutki kaikki taskut ja puraisi sitten vihaisesti mua kädestä.
- Jumankauta poni! ärjäisin ja läppäisin sitä vihaisesti kaulalle. Torsti mökötti. Ihme herkkuperse.
- Kaikki valmiita? Saana huikkasi. Kaikkialta kuului myöntävää vastausta. Pujoitin ripeästi riimun ruunan päähän ja lähdin perimmäiseksi jonoon. Analla näytti olevan ongelmia: tyttö yritti taluttaa Caraa ja Bettyä samalla. Hän pysyi kuitenkin päättäväisenä. Ana vei Bettyn ja Caran pikkulaitsalle ja kaikki muut menivät isolle. Leksa rynni ihan satasella kaikkien ohi, ja Saanan ei auttanut kuin roikkua ruunan perässä. Ärtyneenä tyttö läppäsi hevosta kylkeen ja komensi sen pois puskilta.
- Sika, hän jupisi mennessään muiden ohi. Karsinoiden siivous sujui kerrankin sutjakasti, kun kaikki osallistuivat tasapuolisesti. Joka karsinasta kerättiin lannat ja kosteat turpeet kärryihin, juoma- ja ruokakupit pestiin ja pilttuisiin lisättiin turvetta tarpeen mukaan. Laitoimme myös päiväheinät karsionoihin valmiiksi. Sitten tarvitsisi enää hakea hevoset sisään ajallaan.

Porukka majoittautui uupuneena satulahuoneeseen. Natalia pisti kahvipannun porisemaan ja nappasi kassistaan pullapitkon. Meillä oli aina sovittu järjestys, kuka toi milloinkin kahvileivät. Pulla oli ihanan tuoretta.
- Omnom, antakaa sitä pullaa lisää! huudahdin. Natalia törkkäsi pitkon nauraen kiertämään.
- Äiti leipoi tänään aamulla. Mulla on helppoa, kun ei tartte ite tehä mitään tän eteen, tyttö nauroi. Kun kahvit oli juotu rupesimme kiillottamaan varusteita.
- Kattokaa Torstin suitsia, nää on ihan paskassa! Tosi kiva, huudahdin ärtyneenä.
- Se on niin kiva, kun tuntilaiset ei vaivaudu edes kuolaimia pesemään, Lauri jatkoi.
- Mulla on helppoa, kun Cara ei mee tunneilla, Ana virnisti. Kaikki tuijottivat Caran upouusia, kiiltäviä varusteita katkerina. Sovittiin, että Ana hoitaisi Bettynkin varusteet ja toisiksi nopein Melan.

Ensimmäisen tunnin alkuun oli enää puolisen tuntia. Anitaa ei näkynyt. Saana otti homman hoitoonsa, ja jakoi hevoset. Alkeistunnille osallistuivat Colar, Torsti, Nilla ja Leksa. Sovittiin, että ponien hoitajat auttaisivat tuntilaisia, ja hoitaisivat talutuksen. Talutus oli masentavaa hommaa, eikä sen puolin Saanaa, Nataliaa, Nathania tai mua innostanut. Tiesin kuitenkin, että aloittelijoita oli neuvottava kunnolla. Eihän ne muuten voineet oppia. Ana ja Lauri karkasivat maastoon, mutta lupasivat palata ajoissa.
- Kyllä me autetaan sit Melan ja muitten laitossa, Ana huikkasi. Kello oli viittä vaille viis, eikä Anitaa näkynyt vieläkään.
- Mennään kentälle valmiiks, järjestyksessä! Saana huikkasi. Torsti oli ärsyttävällä päällä. Niimpä mä annoin pikkuisen naperon taluttaa toiselta puolelta ja nappasin itse ponin oikean puolen poskihihnasta kiinni. Torsti huokaisi, ja alistui kohtaloonsa. Kentällä asetimme ponit kaartoon ja autoimme ratsastajat selkään. Mun piti puntata innokas pikkulikka, jotta se pääs kyytiin. Lähdimme kävelemään uralle. Vasta kun oltiin kävelty viis minuuttia, kiireinen Anita saapui paikalle. Tunti sai alkaa. Edessä oli nelkytviisminuuttia täyttä raatoa.

Torstin oli määrä jatkaa tunneilla, joten autoin seuraavan ratsastajan kyytiin ja irroitin riimunnarun sen kuolainrenkaasta. Colar pääsi hetkeksi talliin, mutta muuten kaikki jatkoivat. Tallista tuli lisävahvistuksena Mela ja Rebel. Jäimme seuraamaan tuntia koko porukalla. Istuin Anan ja Saanan väliin.
- Kiva välillä levätä. Torsti sentään onneks käyttäyty, kun ei se taluttajan kanssa kehtaa riepotella.
- Vitsit mä oon onnekas, kun Cara ei kulje tunneilla, Ana hymyili.
- Oliks teillä hyvä maasto?
- Joo, oli. Cara oli innoissaan tapansa mukasesti, mut pysy kuitenkin hanskassa. Jaren läpiratsastus tais tehä sille hyvää. Betty oli vähän veikeä.
- Joo niin oli, se on ihan hullu maastossa, Lauri jatkoi.
- Mitä se nyt teki?
- Säpsy koko ajan kaikkea. Pahin oli, kun se säikähti jotain lintua ja hyppäs poikittain ojaan. Sit kun mä yritin saada sen pois sieltä, se rupes hyppiin pystyyn, Lauri kikatti.
- Ei voi olla totta. Mut sä oot hengissä?
- Joo, ei se ees pudonnu kertaakaan, Ana lisäsi.

6. Onnettomuus

Tuijotin lumoutuneena näkyä. Vihdoin Cara kulki niin kuin pitikin.
- Voi kun se menis mullakin tolleen, huokaisin Natalialle ja Laurille. Jare pisti ponitamman töihin. Surrey Core puhkui intoa. Jartsa teki kunnon pohjatyöskentelyt koulun puolella, ennen kuin uskaltautui esteille. Hän hyppäsi alkuun matalempia ristikoita lämmittelyksi.
- Nosta tota sarjaa! Jartsa komensi. Nostin esteitä seitsemäänkymmeneen senttiin. Ratsukko suoritti sarjan puhtaasti. Muutaman korotuksen ja hypyn jälkeen Jartsa halusi mennä vielä radan. Nostin pyydettyjä esteitä. Jare lähti radalle parin ympyrän jälkeen. Cara hyppäsi ensimmäisen sarjan puhtaasti. Tuijotin herkeämättä ratsukon jokaista askelta. Yks-kaks-kolme ja muuri. Yhtäkkiä tapahtui jotain, mikä rikkoi tunnelman. Juuri, kun ratsukko lähestyi okseria kuului kova hirnahdus. Irti päässyt Sergey nelisti kohti kenttää. Se haistoi Caran kiiman. Cara säikähti suunniltaan. Se heitti takapäänsä ilmaan ja potkaisi aitaa. Tamma teki äkkikäännöksen, eikä Jartsa mahtanut ponille mitään.
- Äkkiä portti kiinni! kiljuin kentän toisesta päästä. Natalia ehti juuri ja juuri saada portin suljettua ennen Sergeytä.
- Varo Natalia! Lauri huusi säikähtäneenä. Tyttö väisti oria viimetingassa ja Sergey mennä leiskautti kentän aidan yli. Sergey laukkasi suoraan Caran luo.
- Meidän on saatava Sergey kiinni, huudahdin. Natalia juoksi hakemaan apua ja minä ja Lauri koitettiin pitää Sergey loitolla Carasta. Tavallisesti ihmisystävällisen orin vietit olivat saaneet siitä vallan.

Olimme ihan puhki Laurin kanssa juostuamme kentällä. Viimein apua tuli. Antton oli tullut Anita vanavedessä. Kuului terävä vihellys. Sergey epäröi, mutta kunnioitti omistajaansa niin suuresti, että ravasi tämän luo tyynenä. Anita oli juossut vaikeroivan Jartsan luo.
- Onko Jartsa kunnossa? kysyin kauhistuneena.
- Kädestä taitaa olla pari luuta murtunut, ainakin, Anita epäili.
- Ana, hoida Cara talliin. Antton hoitaa Sergeyn. Natalia ja Lauri, hälyttäkää ambulanssi tänne, heti!

Cara seisoi säikähdyksestä lamaantuneena paikoillaan. Se ei vastustellut millään tavalla kiinniottoa. Taluttelin Caraa ja Antton Sergeytä. Molemmat olivat vielä kiihdyksissään, mutta rauhoittuivat taluttelun myötä. Ambulanssin hälytysäänet kuuluivat jo kaukaa. Ambulanssimiehet auttoivat Jaren kyytiin, ja Anita lähti mukaan.
- Ana, viitsisitkö vetää kokeneiden maastolenkin kuudelta, Anttonin on pitää pakata leirille, Anita huikkasi. Odottamatta vastausta ambulanssi lähti pihasta. Antton vei Sergeyn talliin ja tuli mun mukaan taluttamaan Caraa.

Kävelimme vanhaa kärrytietä.
- Mä en tajua, miten Sergey pääsi tarhastaan, poika mietti murheellisena. Katsoin Anttonia mietteliäänä.
- Musta tuntuu, et se on voinu ihan hyvin hypätäkin sen aidan yli. Tai ainakin se osoitti äsken pystyvänsä ylittämään kentänkin aidan.
- Mä oon ihan varma, et Anita myy Sergeyn. Se on koko ajan jankannu sitä, et se on ori ja et se ei sovi ratsastuskouluun. Mutsi suostu ostaan Sergeyn sillä eholla, et se ei aiheuta mitään vahinkoa. Ja mä lupasin pitää huolen, et ei aiheuta.
- Mut et sä voi itteäs tosta syyttää. Mistä me oltais voitu arvata et se hyppii aitoja ku esteitä? Ja mä oon ihan varma et sä ja Jare onnistutte ympäripuhuun sen, lohdutin.

Anita oli onneks jakanut hevoset jo valmiiks. Se oli suunnitellut menevänsä itse Bettyllä. Se tuottaisi mulle paljon tekemistä, sillä tamma ei ollut mitenkään liian maastovarma. Antton oli häipynyt pakkaamaan huomenna alkavalle kenttäleirilleen. Mun ei auttanut kuin pärjätä tuntilaisten kanssa. Selitin satulahuoneessa, mitä oli sattunut ja luin jokaiselle ratsun tuntikirjasta. Maastoon tulisi Leksa, Mela, Nilla, Rebel ja Colar. Olin iloinen siitä, että Bettyä lukuunottamatta hevoset olivat varsin kuuliaisia maastossa. Varoitin kaikkia alkuun siitä, että Sorbett oli hieman arvaamaton vetohevosena.

Kun kaikki olivat selässä, oli aika laatia järjestys.
- Mun ja Bettyn perään Leksa, Leksan perään Nilla, sen perään Rebel, sit Mela ja perää pitää Colar. Huutakaa jos tulee ongelmia tai Mela ja Colar meinaa jäädä jälkeen. Saatte patistaa niitä ihan kunnolla, että pysyvät vauhdissa mukana. Maastoon lähdettiin rauhallisessa käynnissä. Betty oli niin sähäkkä, etten pystynyt antamaan sille yhtään löysempää ohjaa. Koko käyntiosuuden ajan taivuttelin ja väistätin tammaa, jotta se joutuisi keskittymään minuun.
- Okei, ravia! En ollut ennen vetänyt maastoa, mutta toistaiseksi kaikki sujui hyvin. Betty ravasi reippaasti, sähläten koko ajan jotain omaa. Oli vaikeaa kehittää nuorelle tammalle samaan aikaan tekemistä, kun katsoi ja ohjeisti muita ratsukoita. Ravasimme pari pätkää.
- Käyntiin hetkeksi, huikkasin.
- Kohta tulee ylämäki, mikä mennään laukassa. Laukataan reippaasti peräkkäin, älkää antako edes Melan ja Colarin jäädä jälkeen. Siirsin painoani hiukan ja Sorbett singahti laukalle. Istuin koko ylämäen alhaalla satulassa, ja pidin tamman niukin ja naukin hallussa. Olin helpottunut, kun saimme jatkaa taas ravissa. Kun oltiin laukattu pari pätkää, Bettykin alkoi rauhoittua. Mun oli huomattavasti helpompi vetää. Loppuun vein porukan vielä pellolle. Sinne oli pystytetty kaksi maastoestettä.
- Halukkaat voi tulla noi esteet, yksitellen. Menin ensiksi "mallisuorituksen". Betty suoritti esteet kovaa kiihdytellen, ja jouduin ratsastamaan monta ympyrää esteiden jälkeen, jotta sain sen takaisin haltuun. Mela ja Colar suorastaan loistivat suorituksillaan. Jopa aina ovela Rebelkin teki kelpohypyt.

Saapuessamme käynnissä pihamaalle olin helpottunut. Maastossa oli ollut sopivasti vauhtia, muttei kuitenkaan tullut ruumiita lisää. Se vasta olisikin puuttunut...

5. Kaikkea ei voi saada

Astuin sisään ja viskasin tallikamppeet eteisen nurkkaan. Ryntäsin suihkuun. Mulla olisi vain tunti aikaa  valmistautua - tallilla aika venähti turhankin helposti. Mutta en ollut voinut antaa periksi temppuilevalle Caralle. Tamma oli ollut lähipäivinä tavallistakin hankalampi. Olin pudonnut tänäänkin kahdesti. Jartsa oli onneksi luvannut ratsastaa sen läpi huomenna.

Valkkasin kaapista hienot kuteet. Olin suunnitellut tekeväni Benkkuun vaikutuksen näissä pippaloissa. Tiesin bileiden olevan kotibileet, ja mua ihmetytti se, että Lauri ilmeisesti joi nykyään? Pistin sen uuden porukan piikkiin. Lopulta päädyin käyttämättömään, raikkaan vihreään kesämekkoon, joka oli juuri sopiva tuollaisiin bileisiin. Ei mikään liian juhlava, muttei kuitenkaan arkivaatteeksi lueteltava. Kiharsin ruskeat hiukseni kreppiraudalla. En ollut koskenut ikiaikoihin tuohon muinaiskapistukseen, mutta olin tyytyväinen lopputulokseen.

Viimeistelin meikkiäni, ja vilkaisin hätääntyneenä kelloa. Olisi mentävä. Nappasin laukkuni ja pujoitin sievät piikkikorkoiset kesäkenkäni jalkoihini. Olin valmis, viimeinkin. Laurille oli onneksi vain sadanmetrin matka, joten kävelin sen hetkessä. Tunsin jännityksen kipristävän vatsassani. Ilta oli valoisa ja ihanan viileä. Avasin portin ja astuin kauneimpaan puutarhaan, mitä tiesin. Laurin äiti harrasti kukkien hoitoa. Kukkapenkit kukoistivat ja punaiset ruusunnuput olivat osa jo auenneet. Eniten pidin kuitenkin kirsikkapuun kukista. Puutarha oli täynnä sakkia. En ollut ajatellut bileiden olevan näin laajat. Tunnistin joitain ihmisiä meidän koulusta. Pysähdyin juttelemaan Katarinan, mun luokkakaverin kanssa.
- Mä en tiennyt et säkin tulet tänne, Kata ihmetteli. Vaihdoin tytön kanssa muutaman sanan.
- Et sattuis tietämään, missä Lauri huitelee? kysyin ja tyttö puisti päätään. Menin takaovesta Laurin taloon sisälle. Niillä on tosi hieno ja iso talo - kyllä huomaa, että sen isä on lentäjä. Tunsin talon läpikotaisesti, ja löysin Laurin keittiöstä. Hän oli laittamassa booleja.
- Ana, kiva kun tulit! tyttö huikkasi. Yllätyksekseni näin Laurin vierellä laittautuneen Natalian.
- Onks täällä muutakin porukkaa tallilta? kysyin kiinnostuneena.
- Antton on sen kaveriporukan kanssa, mut en mä muita oo kutsunu ainakaan. Eihän Venni tai Saana hirveemmin kierrä tällasissa, Lauri selitti. Autoin Lauria ja Nataliaa viimeistelemään boolit ja lähdin heidän kanssaan pihalle.

Tunsin alkuun oloni hiukan ulkopuoliseksi, kun Natalia ja Lauri hengas niiden uuden porukan kanssa. Posse otti mut kuitenkin hyvin huomioon ja aloin tuntea oloni rennommaksi. Lauri esitteli mut kaikille, ja suurinosa tiesikin mut jo ennaltaan. Lauri oli kiireinen koko illan, joten asetuin juttelemaan Natalian kanssa. Tyttö osoittautui yllättävän mukavaksi, ja mun täytyy myöntää, että yllätyin todenteolla. Juttelimme ihan kaikesta - tytön elämästä Englannissa, Kaurian tallista ja pojista. Natalia kertoi itsestään ensin todella avoimena. Sitten oli mun vuoro. Kerroin aiemmasta elämästäni tallilla, Hoodyn myynnistä ja lopulta epäröiden myös Benjaminista.
- Se on se tummahiuksinen futari, Natalia keksi hetken mietittyään. Seuraamme liittyi meidän koulun suosituimpia. Ne olivat ilmeisesti Natalian kavereita. Osa heistä oli ihan kännissä, mutta oli niiden kanssa silti ihan mukava jutella. Yhtäkkiä Natalia tönäisi mua ja vinkkasi portin suuntaan. Meidän ikäisiä poikia tuli portista sisään. Niiden joukossa oli Benkku. Tunsin sydämeni pysähtyneen. Pojat oli kaikki Benkun futarikamuja - kai ne oli tulleet tänne kaveriporukassa. Ajattelin odottaa sopivaa hetkeä, kun näyttäisi aika tyhmältä mennä keskelle futaripoikia.

Ilta oli vaihtunut yöksi ja tunnelma Laurilla oli katossa. Stereoista soi musiikkia, ja suurinosa porukasta oli aika päissään. Majoittauduin pikkupöydän ääreen nahkasohvalle. Mun viereen tuli kikattava Natalia ja pari sen kaveripoikaa. Natalia oli koko ajan kiinni toisessa niistä, ilmeisesti Deanissä. Tunnistin pojan Benjaminin kautta - Dean kuului sen kaveriporukkaan. En tiennyt, oliko Natalia oikeasti lätkässä Deaniin vai oliko alkoholi noussut sen päähän. Joka tapauksessa ne häipyivät pian kahdestaan ulos. Mä jäin kahden Natalian kaveripojan kanssa siihen. Juttua tuli onneksi, koska hiljaisuus oli mielestäni ahdistavaa. Pojat esittäytyivät Nikiksi ja Valtsuksi. Erityisesti Niklas osoittautui mukavaksi tapaukseksi. Niklas oli ehdottomasti puheliaampi kahdesta. Pojista hiljaisempi, Valtteri liittyi toiseen pöytäseurueeseen. Annoin katseeni kiertää huoneessa. Pikkupöytiä oli yhteensä viisi: mun ja Nikin pöytä, sitten se ison lössin pöytä, johon Valtsu liittyi, pöytä, jossa oli kikattavia likkoja, joita en tuntenut ja niin edelleen. Viimeisenä katseeni osui nurkassa olevaan pikkusohvaan, jolla istui sylikkäin poika ja tyttö. Tyttö oli platinoblondi, teennäisesti meikattu lissu. Tunnistin lissun meidän luokkalaiseksi Veeraksi. Järkytyksekseni tajusin, että  poika oli Benjamin. Ei voinut olla totta! Tunsin kiukun kuristavan kurkkuani. Ja sitten ne rupesivat nuolemaan. Mun mitta oli täynnä. Jätin hölmistyneen Nikin yksin pöytään ja juoksin portaat ylös ja Laurin huoneeseen. Huoneen ovessa luki "pääsy kielletty", mutta arvelin, ettei se koskisi mua.

Tunsin kyyneleiden virtaavan vuolaina. Meikit levisivät nätisti, mutten välittänyt siitä. Istuin yksin Laurin sängyllä. Mun olisi tajuttava, että mun ja Benkun juttu olisi lopullisesti ohi. Pahinta oli, etten voinut syyttää poikaa mistään. Hän ei ollut pettänyt mua - me ei oltu yhdessä enää, tiesinhän mä sen. Koitin tajuta tosiseikkaa pitkän ajan, kunnes hätkähdin ovenavaukseen. Helpottuneena huomasin tulijan olevan Lauri. Se tuli istumaan mun viereen. Lauri laittoi kätensä varovasti mun olan yli.
- Mä arvasin et Veeralla ja Benkulla on jotain. Veera on ollut selvästi lätkässä Benkkuun tosi kauan, kyllä sä muistat, Lauri sanoi varovasti. Ja niin muistin. Me oltiin aina Laurin kanssa naurettu epätoivoiselle tytölle. Se oli sitä aikaa, kun mä olin ollut Benjaminin kanssa. Alkuun Veera ei ollut tiennyt jutusta, ja sen ilme oli näkemisenarvoinen, kun se kuuli. Silloin mä olin ollut vahingoniloinen, mutta nyt mä tajusin, miltä Veerasta oli tuntunut.

Laurilla oli muhun rauhoittava vaikutus. Kun me oltiin juteltu pitkään, tunsin oloni paremmaksi.
- Tuu, Lauri huikkasi ja ohjasi mut sen omaan kylppäriin. Mä pesin mun meikit ja istuin pöntölle uudelleen meikattavaksi. Lauri teki ripeästi siistin perusmeikin, ja se sai kelvata. Huokaisin helpotuksesta, kun mun punaiset silmät oli peittyneet silmänympärysvoiteella. Sitten me mentiin takaisin bileisiin Laurin kanssa. Nyt ne bileet vasta todella alkaisivat! Kello oli neljä yöllä, ja Laurin kaveriporukka oli enää jäljellä. Lauri oli kutsunut mut niille yöksi, joten mulla ei ollut mikään kiire kotiin. Laurenin kaveriporukkaan näytti kuuluvan Natalian lisäksi meidän luokalta Kata ja Nella ja rinnakkaisluokilta Niki, Valtsu, Jilly ja Joel. Porukka oli tosi mukavaa ja me jatkettiin iltaa Party Aliaksen parissa. Kello oli lähemmäs kuusi, ennen kuin koko sakki, mua ja Nataliaa lukuunottamatta, oli poistunut.

4. Hevosten kanssa taistelua

Nuorempien likkojen hyppytunti oli käynnissä. Olin onnellinen, että Jartsa piti nämä tunnit. Ponit eivät nimittäin taaskaan näyttäneet kuuntelevan kunnolla. Venni oli väkipakolla halunnut hypätä Torstilla. Kentällä näkyi ja kuului olevan kunnon taistelu meneillään.
- Venni ohjaa, ei enää kertaakaan esteestä ohi! Jare huusi. Hän asetti maapuomit nojaamaan estetolpista, ettei poni pääsisi enää ohi. Venni mätkäisi ponia raipalla takamuksille, ja se oli menoa taas. Torsti laukkasi kovaa kyytiä kohti estettä.
- Hidasta Venni, ptruuu! Poni tajusi viime tipassa, ettei pakotietä ollut. Se hyppäsi hädissään sivulle, niin että sivulla oleva puomi tipahti. Samalla Venni-parka mätkähti suoraan esteen päälle. Tyttö näytti onneksi olevan kunnossa. Patistin kentän laidalla istuvien Laurin ja Natalian kentälle auttamaan. Itse livistin paikalta. Hermot eivät kerta kaikkiaan kestäneet tuota menoa.

- Ana, sua mä etsinkin! huudahdin. Tyttö sulki Caran oven perässään ja tuli kuuntelemaan, mitä minulla oli kerrottavana.
- Tunti loppuu tasalta. Satuloi Cara ja tuo se sitten kentälle. Mä tulen opettamaan sua, sanoin. Ana nyökkäsi hymyillen. Tunnin loppuun oli enää kaksikymmentä minuuttia. Palasin satulahuoneeseen. Siellä istuksivat Saana, Antton ja Nathan.
- Kun tunti loppuu, saatte luvan mennä auttamaan tuntilaisia. Nämä likat eivät ole hypänneet paljoakaan, joten he eivät tiedä mitään sen jälkeisistä hoidoista.
- Juu, mä voin ainakin auttaa Melan kanssa, Saana huikkasi.
- Hyvä juttu, ottakaa se sitten suoraan pesarille ja hoitakaa siinä. Venni pärjäilee luultavimmin Torstin kanssa, mutta patistakaa Natalia auttamaan Nillan kanssa. Ja Nathan voit varmaan auttaa Colarin hoidossa?
- Joo, onnistuu, Nathan totesi.
- Ja mä voin etsiä Natalian käsiini, Antton sanoi tärkeänä. Puistelin huokaisten päätäni. Hyvähän se oli, että Anttonkin löysi paikkansa tallitöistä.
- Se on kentällä Laurenin kanssa. Passitin ne sinne töihin, kun Torsti ohitti esteen kuudetta kertaa peräkkäin seurauksena Vennin tippuminen. Anttonin kulmat kohosivat innoissaan ja hän ryntäsi kentälle tytöt vanavedessä.

Kun Ana oli kävelyttänyt Caraa viitisen minuuttia, näin parhaaksi aloittaa työskentelyn. Ponitamma näytti jännittyneeltä, eikä se Anan rauhoittelusta huolimatta malttanut rentoutua.
- Verkkaile sitä rauhassa. Ota mukaan käynti-, ravi- ja laukkatyöskentelyä. Näin parhaaksi antaa Analle melko vapaat kädet. Tyttö keräsi ohjat käsiinsä ja aloitti ratsastamalla voltteja. Cara säpsyi tuon tuostakin jotakin, mutta homma näytti olevan Anan hanskassa. Tyttö jätti ponin sähläyksen omaan arvoonsa. Pian ratsukko siirtyi raviin. Ana ratsasti suuria ravikahdeksikkoja ja kiemurauria. Olin tyytyväinen tytön otteeseen. Hän malttoi pitää ohjan sopivan löysänä, vaikka Cara viuhtoikin sinne tänne. Kymmenisen minuutin ravityöskentelyn jälkeen Carakin alkoi jo taipua kaulastaan ja rentoutua.
- Oikein hyvä, Ana! Olisi varmaan sopiva hetki kokeilla laukkaa, arvioin. Päätin jättää kertomatta Caran oikuista laukkaa nostaessa. Parempi, kun tytöllä ei olisi ennakkoluuloja. Kentän laidalle ilmaantui koko ajan lisää porukkaa. Laurin ja Anttonin seuraan näkyi liittyvän nyt myös Natalia.

Ratsukko eteni rauhallista harjoitusravia pääty-ympyrällä. Cara kulki rentona ja sopivasti taipuneena. Ana ratsasti rauhallisen puolipidätteen, hölläsi hieman sisäohjasta ja siirsi painoaan laukannostoon. Siinä samassa Caran pää singahti ilmaan ja se syöksähti laukalle. Ana näytti hieman yllättyneeltä, mutta pääsi tilanteen tasalle nopeasti. Hän ratsasti tammaa puolipidätteillä. Cara ei kuitenkaan halunnut asettautua. Se otti tuon tuostakin pieniä pyrähdyksiä nostaen päänsä taivaan tuuliin.
- Jatka Ana ympyrällä työstämistä! Sinnikkäästi vaan, kyllä se tuosta rentoutuu, neuvoin.
- Oho, kylläpä ponilla on virtaa, Lauri ihmetteli. Anttonia nauratti:
- Tuollainen se on aina. Nuori ja veikeä. Ana tuntui nyt tajunneen, ettei pidätteet tehonneet Caraan. Hän hellittikin edestä ja ratsasti ponia pohkeella eteen. Cara heitti ensalkuun kauniin pukkisarjan, mutta tyttö jatkoi eteenratsastusta.
- Nyt Ana sai juonesta kiinni, sanoin hymyillen. Ana ratsasti Caraa pohkeella niin kauan, että tasainen tempo löytyi. Poni pärskyi ja alkoi rentoutua.

- Hyvinhän se meni, sanoin tytölle tallissa ratsastuksen jälkeen.
- Aikamoinen veijari, Ana nauroi. Olin ajatellutkin, että Anasta olisi hyvä lisä Caran koulutukseen. Tytöllä oli pehmeä ja kärsivällinen ote tammaan, eikä hän hätääntynyt sen päähänpistoista. Sovimme, että päivittäisen hoidon lisäksi Ana ratsastaisi tamman pari kertaa viikossa.

3. Hoitohevosia ja sopua

Oli kesäloman toinen päivä tallilla. Koko porukka istui uupuneena satulahuoneessa. Hevoset olivat ulkona ja karsinat siivottuina. Ainakin osa porukasta saattoi olla ylpeitä itsestään. Anttonille ja Natalialle ei hirveästi herunut myötätuntoa - olivathan he leikkineet koko siivoamisen ajan heinäladossa. Mun täytyi myöntää, että ärsytti, vaikka Natalia olikin ystäväni. Ei ollut reilua, että toiset laiskottelivat muiden paiskoessa töitä.
- Vihdoin ohi, virnisti Antton ja oli pyyhkäisevinään hikeä otsaltaan. Vieressä istuva Natalia sai hihityskohtauksen.
- Hehheh, olipas hauska juttu, sanoin hieman sarkastisesti.
- Älä nyt Laurin viiti olla tylsä, Natalia yritti.
- Olisi ollut paljon aiemmin ohi, jos olisitte viitsineet vaivata itseänne, Saana totesi nyrpeästi.
- Niimpä, Saana puhuu asiaa! Venni ilmaisi. Ratsastustunnin olisi määrä alkaa puolen tunnin kuluttua. Samassa ovi kävi. Porukka käänsi katseensa toiveikkaana, tulisikohan Anita jo jakamaan hevoset. Ovesta astui kuitenkin sisään ruskeahiuksinen tyttö.
- Moi, Ana huikkasi reippaasti. Natalialta ja Laurilta ei herunut tervehdystä.
- Ana! kiljaisi sen sijaan Venni. Oli täällä sentään joku, jota kiinnosti Anan paluu. Heti Anan perään astui Anita huoneeseen.

- Nathan vois ottaa Colarin, ja Natalialle Nilla.. Mites ootko Lauri mennyt pitkään aikaan Ticolla? Puistin päätäni hämmästyneenä.
- No otapa sinä sitten se. Saana vois mennä Rebelillä ja Analle Mela, Anita jakoi.
- Mä voisin tulla mukaan jollain kopukalla, jos niitä riittää? Antton ehdotti. Anita näytti mietteliäältä.
- Tule vaikka Sorbetilla mukaan. Kaikki ryntäsivät laittamaan ratsujaan.

Vedin viimeiset vedot Ticon karvaa pitkin. Ruunalla näkyi olevan virtaa. Hanna ei ilmeisesti ollut ehtinyt taaskaan tallille. Tico-parka, se ansaitsisi parempaa hoitoa. Käytävällä Ana näkyi satuloivan jo ratsuaan. Vilkaisin säikähtäneenä tallin kelloa. Se oli tosiaan jo viittä vailla. Onneksi Natalia oli hyvissä ajoin.
- Pistä sä ne suitset, niin mä tuon satulan, tyttö huikkasi.

- Ohjat takaisin tuntumalle! Vasen kierros. Avotaivutusta tallin puoleiselle pitkälle sivulle ja sulkutaivutusta toiselle sivulle. Päätyihin laukassa ympyrät. Anita ohjeisti. Antton aloitti heti ja ratsasti Bettyllä lähes täydellisen taivutuksen. Rebel näkyi oikaisevan kulman juuri ennen laukannostoa, mikä ei tuntunut ilahduttavan Saanaa. Ana puolestaan laukkasi juuri Melalla.
- Saana nyt ne kulmat kuntoon! Laukka ei ikinä nouse sujuvasti, jos annat sen oikoa. Ja Lauri, mitä sä oikein nukut? Nyt taivutusta niin kuin olis jo, Anitan ääni herätti minut. Tico vastasi energisenä apuihini. Se puhkui menointoa. Viimein päästiin päätyyn ja sain vähän höllätä. Ruuna singahti innoissaan laukalle.

Tunti oli ollut rankka, mikä olikin Anitan pitämille tunneille tyypillistä. Lysähdin muhkeaan nojatuoliin uupuneena. Olin saanut Ticon viimein hoidetuksi ja sain liittyä muiden seuraan. Siellä olikin jo koko porukka Anaa lukuunottamatta. Tyttö taisi ottaa kaiken ilon irti kuukauden tauon jälkeen. Tunsin pienen pistoksen omatunnossani, Analla oli ollut rankkaa. Eikä takuulla ollut helppoa palata tallille, kun kukaan ei tunnu kiinnostuvan. Samassa ajatukseni katkesivat, ja rupesin taas kuuntelemaan keskustelua.
- Millon mä ja Nathan saadaan hoitsut? Ollaanhan me ratsastettu täällä jo kaks viikkoa, Natalia tiedusteli. Nathan nyökkäsi tukevasti. Nathan oli täysin eri luonteinen kuin Natalia, mikä oli mun mielestä hassua.
- Jaa'a. Olisihan noita vapaita poneja ainakin Colar ja Nilla. Nathan ratsasti Colaria tänään tosi hyvin ja säkin tunnuit tulleen juttuun Nillan kanssa. Olen vähän ajatellut, että jos sä Natalia alkaisit Nillan hoitajaks ja Nathan Colarin? Anita ehdotti.
- Mites Cara tai Sorbett, eihän niilläkään ole hoitajia? Natalia kyseli.
- Caraa hoitaa Ana nykyään ja Bettylle en ota hoitajaa ennen kuin sen sopivaksi nään. Vaihdoin Natalian kanssa merkitsevän silmäyksen. Aavistuksemme oli käynyt toteen: Ana alottaisi Caran hoitajana. Vilkaisin Anttonia ja hämmästyksekseni poika ei näyttänyt mitenkään yllättyneeltä. Kai hänen oli täytynyt tietää ennalta.
- No mut kai mä rupean sen Nillan hoitajaksi, olihan se ihan symppis, Natalia liversi.
- Hyvä juttu. Mites Nathan, kiinnostaisko sua hoitaa Colaria?
- Joo, se oli just mun tyylinen poni, poika sanoi.
- Se on sitten sillä selvä.

Lähdin vasta myöhään illalla kotia kohden. Busseja kulki näin myöhään harvemmin, mutten millään jaksaisi kävellä. Niimpä suuntasin kulkuni pysäkille. Hämmästyksekseni Ana seisoi odottamassa bussia. Olin luullut tytön lähteneen tallilta aikoja sitten. Meinasin kääntyä takaisin, mutta Ana oli jo huomannut mut. Niimpä istuuduin pysäkin penkille.
- Mä luulin, että sä lähdit jo kotiin, sain sanotuksi. Tyttö vilkaisi mua ihmeissään.
- Ihan äsken vasta lähdin. Olin tutustumassa Caraan, Ana selitti. Syntyi vaivautunut hiljaisuus. Mä mietin, miten tyttö oli yhtäkkiä pelmahtanut takaisin tallille. Ana takuulla ihmetteli, kun olin tullut juttelemaan sille. Ei siinä, ihmettelinhän mä sitä itsekin. Samassa bussin valot näkyivät. Ana huiskaisi kättään. Tyttö meni perälle istumaan. Epäröin hetken, mutta päätin lopulta mennä hänen viereensä.
- No, mitä tykkäsit Carasta? Oletko sä jo ridannut sillä? keksin puheenaihetta.
- Se vaikuttaa tosi energiseltä ja pirteältä tapaukselta. Ja meen sillä ekan kerran kunnolla huomenna. Ekan kerran kunnolla? En kehdannut kysyä, mitä hän sillä tarkoitti.
- Onks sillä Natalialla ja Anttonilla muuten jotain juttua? Ana kysyi hymyillen.
- Näkyy olevan, mutten mä usko että mitään isompaa. Natalia taitaa olla vähän lätkäs siihen, mut tiiäthän sä Anttonin. Analle ei tarvinnut selittää sen kummemmin, tyttö tiesi kyllä Anttonin. Poika tuntui iskevän silmänsä yhteen tyttöön vain hetkeksi.
- Miten sä ja Benkku, onko totta et jätit sen? uskallauduin kysymään. Ana näytti tuijottavan kiinteästi ulos. Lopulta hän vastasi:
- Joo, jätin. Ana näytti kaipaavan Benjaminia, entistä poikaystäväänsä. Eikä se ollut mikään ihme - he olivat olleet loistava pari.
- Taidat kaivata sitä? kysyin itsestään selvältä tuntuvan kysymyksen. Ana nyökkäsi tuijottaen edelleen ulos.
- Mä jään tässä. Järjestän muuten torstaina kotibileet. Voit tulla, jos haluat. Luulisin, että Benkkukin on siellä, kutsuin. Ana uskaltautui katsomaan mua.
- Voisin tullakin, kiitti kutsusta! Jäin bussista mietteliäänä. Kiva, että pystyin taas puhumaan Analle.

2. Paluu tallielämään

Valtava paniikki oli iskenyt minuun. Hyppäsin äkkiä Caran selästä alas. Enää olisi turha paeta, Antton oli jo nähnyt minut. Miksi juuri Antton, voi miksi? Tuijotin vastenmielistä poikaa silmiin.

- Mitä sä oikein kuvittelit? poika kysyi yllättävän rauhallisesti. 

- Ei, ei mun ollut tarkotus, sain takelleltua. Tunsin kyyneleiden virtaavan kasvoillani. Antton tuijotti mua vieläkin. Se alkoi tuntua jo ahdistavalta. 

- Oletko sä aiemminkin käynyt ratsastamassa salaa? poika tenttasi tiukasti. Puistin päätäni ja toivoin, että poika uskoisi. Siitä ei kuitenkaan ollut pelkoa, sillä Antton näki silmistäni, etten valehdellut. 

- Voi Antton, voisitko sä olla kertomatta muille? anelin. Poika näytti miettivältä.

- Mitä lupaat siitä hyvästä? hän haastoi. Juuri tätä piirrettä vihasin Anttonissa - hän oli järjettömän ylimielinen. Nyt oli kuitenkin turha murehtia sitä.

- Mitä vain, ihan mitä vain. Ole kiltti Antton! Kuulin takaani juoksuaskeleita.

- Antton, missä sä olet? Anitan ääni kantautui korviini. Poika sysäsi mut äkkiä maahan ja juoksi äitiään vastaan. 

- Täällä vain, mä halusin vielä tarkistaa, että laitsalla on kaikki ok, Antton heitti. 

- Mä ehdin jo säikähtää, kun sua ei näkynyt, Anita totesi.

- Ai, sori äiti, Antton esitti katuvaa. Anita lähti kävelemään taloa kohti.

- Mä tuun ihan just perässä! Antton huikkasi. 

- Sori, mutsi on vähän suojelevainen, Antton sanoi. Puistin päätäni osoittaakseni, ettei se haitannut. Olin otettu, että Antton ei ollut kertonut minusta. 

- Sovitaanko, et mä en hiiskahdakkaan tästä mitään, jos palaat huomenna tallille ja otat Caran hoitsukses? poika ehdotti. Tuijotin Anttonia lamaantuneena. Cara oli kieltämättä hurmannut minut ja ehdotus oli houkutteleva. Mutta miten kaikki muut suhtautuisivat paluuseeni? Olisiko minulla tähän pokkaa? 

Pyörin sängyssäni ja ajattelin tapahtumia. Antton oli ollut yllättävän reilu, mikä ei yleensä kuulunut hänen kuvaansa. Muistin Caran herkkyyden ja luottavaisuuden lyhyellä ratsastuspätkälläni. Tamma oli ollut huikea, ajatella, että tulisin ratsastamaan sillä vielä lukuisia kertoja. Unissani näin kauhukuvia siitä, miten muut tytöt suhtautuisivat paluuseeni. Heräsin viikonloppuun kaikkea muuta kuin hyvin levänneenä.

- Näytätpä väsyneeltä Ana, äitini, Marika sanoi huolestuneena. 

- Älä huoli, kyllä mä tästä piristyn, sanoin rauhassa. Äiti näytti yllättyneeltä - olihan tämä ensimmäinen rauhallinen repliikkini hänelle moneen viikkoon. 

- Mitä on tapahtunut kulta? hän kysyi varovaisesti.

- No, mä lähden kohta tallille. Äiti tuijotti mua hetken epäuskoisena, sitten hän purskahti itkuun ja tuli halaamaan minua. Hämmentyneenä katsoin, kun hän rupesi keittämään minulle puuroa uudella innolla. 

Talliporukka oli kokoontunut satulahuoneeseen. 

- Antton, tiedätkö, onko äitisi jo päättänyt, kuka alkaa hoitamaan Caraa? Natalia kysyi. Tyttö istui pojassa kiinni, eikä läheisyys näyttänyt Anttonia haittaavan. 

- Ehkä tiedänkin, mutta en sano ääneen, poika hymyili. Natalian ilme säkenöi, kun hän kuvitteli, miten Anita pyytäisi juuri häntä uuden tulokkaan hoitajaksi. 

- Se olis kieltämättä kaikkien unelmien täyttymys, Lauri huokaisi. Muut likat myötäilivät. Yhtäkkiä ovi aukeni ja porukka hiljeni täysin. He eivät olleet uskoa silmiään, oliko tuo Ana?

Jutussa kävi juuri niin kuin olin pelännytkin. Lauri ei ollut huomaavinaankaan minua ja kuiski kiivaaseen tahtiin sen uuden tytön, Natalian kanssa. Muut tuntuivat katselevan minua. Edes kaikille kiltti oleva Saana, ei moikannut minua. Vaihdoin Anttonin kanssa nopean hymyn. Tilanne laukesi siihen, kun Anita astui huoneeseen.

- No mutta Ana, kiva nähdä sinuakin, nainen hymyili ystävällisesti. 

- Mulla olikin sulle Anita asiaa, mielellään kahden kesken, sanoin varovasti. Nainen viittoi muut ulos. Antton jäi matelemaan huoneeseen, ilmeisesti häntä kiinnosti, miten hoidan homman. Anita kuitenkin käski pojan ulos. 

- Ajattelitko kenties palata ratsastustunneille? Anita kysyi hymyillen. Nyökkäsin. 

- Milloin olisi vapaita tunteja?  tiedustelin. Tallin omistaja kaivoi minulle liudan tunteja, joille minä mahtuisin. Varasin alkuun tunnit tiistaille ja perjantaille, kokeneiden ryhmiin. 

- Oletko sä mahdollisesti miettinyt sitä Cara-asiaa? Nyökkäsin taas.

- Mä olen ajatellut, että... että voisin kai mä ruvetakin sen hoitajaks, änkytin.

1. Uusi tamma

Nokia tune ei kuulu niihin lempiääniini ainakaan aamulla. Heräsin unenpöpperöisenä tuohon sulosoittoon.

- Ana, vastasin unisella äänellä. Taustalta kuului äidin tuskastunut ääni:

- Etkö sä ole tänäänkään koulussa? Wilmaan on merkattu poissaoloja! 

- No en ilmiselvästi sitten ole. Koulussa ei viimesellä viikolla oo mitään tärkeetä ja sitä paitsi mä oon kipeenä, selitin ärtyneenä. Langalta kuului äidin huokaisu ja sen perään pitkä hiljaisuus.

- Olkoon sitten, jutellaan illalla. Kun äidin ääni katkesi, katsoin kelloa. Olin ilmeisesti nukkunut yhteentoista. Selasin masentuneena vastaamattomien puheluiden listaa - kukaan entisistä tallikavereistani ei ollut koittanut tavoitella minua pariin viikkoon. Ärtymys tulvahti kehooni ja viskasin vanhan kunnon Nokialaiseni seinään. Näyttö pimeni hetkeksi. 

- Mulla on sulle loistouutisia!  äidin ääni kantautui eteisestä korviini. Monen huudon jälkeen astelin hitaasti keittiöön. 

- No kerro toki, tokaisin.  Äiti hymyili leveästi.

- Tallille on kuulemma tullut uusi poni. Kaikki kehuvat sitä, se on tulevaisuuden lupaus! Ja voitko kuvitella, Anita soitti minulle tänään ja tarjosi sinulle sen hoitajuutta. 

- Ja sitten? lamautin äidin innon.

- Sen nimi on Surrey Core ja kuka tahansa haluaisi hoitaa sitä. Se olisi kuulemma sinulle juuri sopiva.

- Etkö sä tajua, mä en halua mitään uutta hoitoponia Hoodyn tilalle! korotin ääntäni.

- Ana rakas, ei siinä Hoodyn korvaamisesta ole kyse. Kävisit edes kokeilemassa, se on sulle sopivan kokoinenkin.

- Älä vihjaa, että Hoody olisi ollut mulle pieni! karjuin itku kurkussa ja juoksin huoneeseeni. Vajosin nyyhkyttäen sänkyyni, enkä tiedä, kauanko siinä makasin.

Oven takaa kuului koputusta ja äidin varovainen ääni:

- Anita käski vielä sanoa, että sinulla on viikko aikaa ilmoittaa, jos haluat Caran hoitajaksi. Muussa tapauksessa hän antaa sen jollekkin innokkaammalle. Sen sanottuaan hän lähti ja sulki varovaisesti oven perässään kuin peläten minun hermostuvan uudelleen. Huomasin ajattelevani uutta ponia. Millainenhan se mahtoi olla, jos se tosiaan oli niin suosittu? "Tulevaisuuden lupaus" ei kuulostanut ollenkaan pahalta. Yritin pyyhkiä nämä ajatukset mielestäni pois, onnistumatta. Minun olisi nähtävä tuo ilmestys omin silmin! 

Olin suunnitellut salaisen tallikäyntini niin, ettei minua varmasti huomattaisi. Kello näytti varttia vaille yhdeksää, kun poistuin varovaisesti ulko-ovesta. Yllätyin siitä, miten valoisaa ulkona oli. Hengitin raikasta ulkoilmaa keuhkoni täyteen. Täytyi myöntää, että neljä viikkoa kotona löhöämistä alkoi jo kyllästyttää. Käännyin viimeiselle soratielle. Kuullessani tyttöjen ääniä piilouduin nopeasti viereiseen pusikkoon.
- Lauri hei, sulla on jo hoitoponi, siitä uudesta tulis mulle just sopiva! minulle vieras tyttö huudahti.
- Mutta sä, Natalia, olet uus, eikä Anita anna uusille niin haastavia poneja, Lauren herätti tytön todellisuuteen.
- Olkoon, lopetetaan kiistely ja mennään meille yöksi! Nataliaksi kutsuttu tyttö ehdotti. Tytöt häipyivät kikattaen mutkan taakse. Itku kuristi kurkkuani. Toinen tytöistä oli ollut Lauri, mun vanha bestis. En ollut nähnyt sitä ainakaan neljään viikkoon. Alkuun se oli soitellut mun perään, mutta kaiketi se oli jo luovuttanut. Toista tyttöä en ollut tunnistanut. Kai se oli Laurin uusi kaveri. Mieleeni muistui vanhat hyvät ajat: silloin me oltiin vietetty aamupäivät Laurin kanssa aikaa tallilla, Lauri Rebeliä- ja minä vanhaa kunnon Hoodya hoitaen. Iltaisin olin usein Benjaminin, silloisen poikaystäväni kanssa. Vajosin tienreunaan itkemään. Benkun jättäminen oli ollut typerin koskaan tekemäni päätös. Sellainen hetken päähänpistos, kun futaripoikani ei ollut ymmärtänyt Hoodyyn liittyvää suruani. Päätin mielessäni, että sopisin pojan kanssa vielä.

Kello oli miltein kymmenen, kun olin laitumien kohdalla. Iltatalli oli hoidettu tapojen mukaisesti tunti sitten, eikä tallilla pitäisi olla enää ihmisiä. Laurin hoitoponi, Rebel oli ensimmäisenä aidan vierellä. Se otti innoissaan mun antamat herkut vastaan ja hieroipa vielä päätänsäkin mua vasten. Rebelin kanssa laitsalla oli Mela ja Colar. Ne vaivautuivat tuskin nostamaan päätänsä ruohosta minut nähdessään. Ison laitumen vieressä oli pienempi laidun, joka oli aina tyhjänä. Huomasin, että sen aita oli korjattu. Saapuessani portille ravasi luokseni kimo, hevosenkokoiselta connemaralta näyttävä poni. Se hörisi innokkaana. Tarjosin uudelle ponille kättäni ja se haisteli minua innokkaana. Syötin sille pari leivänkannikkaa ja se nuoli kätenikin perusteellisesti. Kumarruin aidan ali tulokkaan viereen. Tämä ei kuulunut suunnitelmiini, mutta halusin rapsuttaa Caraa paremmin. Huomasin tamman olevan hyvänrakenteinen ja todella treenatussa kunnossa.

Mikä minuun oli mennyt? Nyt oli kuitenkin turha enää murehtia, tehty mikä tehty. Olin jo kimon ponin selässä. Se oli ainakin metriviisikymmentä senttinen. Puristin pohkeeni sen kylkiin ja tunsin sen reagoivan salamana. Caran pehmeä raviaskel tuntui mielyttävältä, ja se totteli pienimpiäkin painoapujani. Minulla ei ollut minkäänlaisia ohjia, joten en pannut pahakseni ponin herkkyyttä. Cara siirtyi pian lennokkaaseen laukkaan. Tuntui ihanalta ratsastaa taas. Laukkasimme muutaman pätkän täysiä laidunta pitkin. Yhtäkkiä Cara hidasti ja säikähti jotakin.
- ANA, mitä helvet..? kuului takaani.