- Ana, vastasin unisella äänellä. Taustalta kuului äidin tuskastunut ääni:
- Etkö sä ole tänäänkään koulussa? Wilmaan on merkattu poissaoloja!
- No en ilmiselvästi sitten ole. Koulussa ei viimesellä viikolla oo mitään tärkeetä ja sitä paitsi mä oon kipeenä, selitin ärtyneenä. Langalta kuului äidin huokaisu ja sen perään pitkä hiljaisuus.
- Olkoon sitten, jutellaan illalla. Kun äidin ääni katkesi, katsoin kelloa. Olin ilmeisesti nukkunut yhteentoista. Selasin masentuneena vastaamattomien puheluiden listaa - kukaan entisistä tallikavereistani ei ollut koittanut tavoitella minua pariin viikkoon. Ärtymys tulvahti kehooni ja viskasin vanhan kunnon Nokialaiseni seinään. Näyttö pimeni hetkeksi.
- Mulla on sulle loistouutisia! äidin ääni kantautui eteisestä korviini. Monen huudon jälkeen astelin hitaasti keittiöön.
- No kerro toki, tokaisin. Äiti hymyili leveästi.
- Tallille on kuulemma tullut uusi poni. Kaikki kehuvat sitä, se on tulevaisuuden lupaus! Ja voitko kuvitella, Anita soitti minulle tänään ja tarjosi sinulle sen hoitajuutta.
- Ja sitten? lamautin äidin innon.
- Sen nimi on Surrey Core ja kuka tahansa haluaisi hoitaa sitä. Se olisi kuulemma sinulle juuri sopiva.
- Etkö sä tajua, mä en halua mitään uutta hoitoponia Hoodyn tilalle! korotin ääntäni.
- Ana rakas, ei siinä Hoodyn korvaamisesta ole kyse. Kävisit edes kokeilemassa, se on sulle sopivan kokoinenkin.
- Älä vihjaa, että Hoody olisi ollut mulle pieni! karjuin itku kurkussa ja juoksin huoneeseeni. Vajosin nyyhkyttäen sänkyyni, enkä tiedä, kauanko siinä makasin.
Oven takaa kuului koputusta ja äidin varovainen ääni:
- Anita käski vielä sanoa, että sinulla on viikko aikaa ilmoittaa, jos haluat Caran hoitajaksi. Muussa tapauksessa hän antaa sen jollekkin innokkaammalle. Sen sanottuaan hän lähti ja sulki varovaisesti oven perässään kuin peläten minun hermostuvan uudelleen. Huomasin ajattelevani uutta ponia. Millainenhan se mahtoi olla, jos se tosiaan oli niin suosittu? "Tulevaisuuden lupaus" ei kuulostanut ollenkaan pahalta. Yritin pyyhkiä nämä ajatukset mielestäni pois, onnistumatta. Minun olisi nähtävä tuo ilmestys omin silmin!
Olin suunnitellut salaisen tallikäyntini niin, ettei minua varmasti huomattaisi. Kello näytti varttia vaille yhdeksää, kun poistuin varovaisesti ulko-ovesta. Yllätyin siitä, miten valoisaa ulkona oli. Hengitin raikasta ulkoilmaa keuhkoni täyteen. Täytyi myöntää, että neljä viikkoa kotona löhöämistä alkoi jo kyllästyttää. Käännyin viimeiselle soratielle. Kuullessani tyttöjen ääniä piilouduin nopeasti viereiseen pusikkoon.
- Lauri hei, sulla on jo hoitoponi, siitä uudesta tulis mulle just sopiva! minulle vieras tyttö huudahti.
- Mutta sä, Natalia, olet uus, eikä Anita anna uusille niin haastavia poneja, Lauren herätti tytön todellisuuteen.
- Olkoon, lopetetaan kiistely ja mennään meille yöksi! Nataliaksi kutsuttu tyttö ehdotti. Tytöt häipyivät kikattaen mutkan taakse. Itku kuristi kurkkuani. Toinen tytöistä oli ollut Lauri, mun vanha bestis. En ollut nähnyt sitä ainakaan neljään viikkoon. Alkuun se oli soitellut mun perään, mutta kaiketi se oli jo luovuttanut. Toista tyttöä en ollut tunnistanut. Kai se oli Laurin uusi kaveri. Mieleeni muistui vanhat hyvät ajat: silloin me oltiin vietetty aamupäivät Laurin kanssa aikaa tallilla, Lauri Rebeliä- ja minä vanhaa kunnon Hoodya hoitaen. Iltaisin olin usein Benjaminin, silloisen poikaystäväni kanssa. Vajosin tienreunaan itkemään. Benkun jättäminen oli ollut typerin koskaan tekemäni päätös. Sellainen hetken päähänpistos, kun futaripoikani ei ollut ymmärtänyt Hoodyyn liittyvää suruani. Päätin mielessäni, että sopisin pojan kanssa vielä.
Kello oli miltein kymmenen, kun olin laitumien kohdalla. Iltatalli oli hoidettu tapojen mukaisesti tunti sitten, eikä tallilla pitäisi olla enää ihmisiä. Laurin hoitoponi, Rebel oli ensimmäisenä aidan vierellä. Se otti innoissaan mun antamat herkut vastaan ja hieroipa vielä päätänsäkin mua vasten. Rebelin kanssa laitsalla oli Mela ja Colar. Ne vaivautuivat tuskin nostamaan päätänsä ruohosta minut nähdessään. Ison laitumen vieressä oli pienempi laidun, joka oli aina tyhjänä. Huomasin, että sen aita oli korjattu. Saapuessani portille ravasi luokseni kimo, hevosenkokoiselta connemaralta näyttävä poni. Se hörisi innokkaana. Tarjosin uudelle ponille kättäni ja se haisteli minua innokkaana. Syötin sille pari leivänkannikkaa ja se nuoli kätenikin perusteellisesti. Kumarruin aidan ali tulokkaan viereen. Tämä ei kuulunut suunnitelmiini, mutta halusin rapsuttaa Caraa paremmin. Huomasin tamman olevan hyvänrakenteinen ja todella treenatussa kunnossa.
Mikä minuun oli mennyt? Nyt oli kuitenkin turha enää murehtia, tehty mikä tehty. Olin jo kimon ponin selässä. Se oli ainakin metriviisikymmentä senttinen. Puristin pohkeeni sen kylkiin ja tunsin sen reagoivan salamana. Caran pehmeä raviaskel tuntui mielyttävältä, ja se totteli pienimpiäkin painoapujani. Minulla ei ollut minkäänlaisia ohjia, joten en pannut pahakseni ponin herkkyyttä. Cara siirtyi pian lennokkaaseen laukkaan. Tuntui ihanalta ratsastaa taas. Laukkasimme muutaman pätkän täysiä laidunta pitkin. Yhtäkkiä Cara hidasti ja säikähti jotakin.
- ANA, mitä helvet..? kuului takaani.
- Lauri hei, sulla on jo hoitoponi, siitä uudesta tulis mulle just sopiva! minulle vieras tyttö huudahti.
- Mutta sä, Natalia, olet uus, eikä Anita anna uusille niin haastavia poneja, Lauren herätti tytön todellisuuteen.
- Olkoon, lopetetaan kiistely ja mennään meille yöksi! Nataliaksi kutsuttu tyttö ehdotti. Tytöt häipyivät kikattaen mutkan taakse. Itku kuristi kurkkuani. Toinen tytöistä oli ollut Lauri, mun vanha bestis. En ollut nähnyt sitä ainakaan neljään viikkoon. Alkuun se oli soitellut mun perään, mutta kaiketi se oli jo luovuttanut. Toista tyttöä en ollut tunnistanut. Kai se oli Laurin uusi kaveri. Mieleeni muistui vanhat hyvät ajat: silloin me oltiin vietetty aamupäivät Laurin kanssa aikaa tallilla, Lauri Rebeliä- ja minä vanhaa kunnon Hoodya hoitaen. Iltaisin olin usein Benjaminin, silloisen poikaystäväni kanssa. Vajosin tienreunaan itkemään. Benkun jättäminen oli ollut typerin koskaan tekemäni päätös. Sellainen hetken päähänpistos, kun futaripoikani ei ollut ymmärtänyt Hoodyyn liittyvää suruani. Päätin mielessäni, että sopisin pojan kanssa vielä.
Kello oli miltein kymmenen, kun olin laitumien kohdalla. Iltatalli oli hoidettu tapojen mukaisesti tunti sitten, eikä tallilla pitäisi olla enää ihmisiä. Laurin hoitoponi, Rebel oli ensimmäisenä aidan vierellä. Se otti innoissaan mun antamat herkut vastaan ja hieroipa vielä päätänsäkin mua vasten. Rebelin kanssa laitsalla oli Mela ja Colar. Ne vaivautuivat tuskin nostamaan päätänsä ruohosta minut nähdessään. Ison laitumen vieressä oli pienempi laidun, joka oli aina tyhjänä. Huomasin, että sen aita oli korjattu. Saapuessani portille ravasi luokseni kimo, hevosenkokoiselta connemaralta näyttävä poni. Se hörisi innokkaana. Tarjosin uudelle ponille kättäni ja se haisteli minua innokkaana. Syötin sille pari leivänkannikkaa ja se nuoli kätenikin perusteellisesti. Kumarruin aidan ali tulokkaan viereen. Tämä ei kuulunut suunnitelmiini, mutta halusin rapsuttaa Caraa paremmin. Huomasin tamman olevan hyvänrakenteinen ja todella treenatussa kunnossa.
Mikä minuun oli mennyt? Nyt oli kuitenkin turha enää murehtia, tehty mikä tehty. Olin jo kimon ponin selässä. Se oli ainakin metriviisikymmentä senttinen. Puristin pohkeeni sen kylkiin ja tunsin sen reagoivan salamana. Caran pehmeä raviaskel tuntui mielyttävältä, ja se totteli pienimpiäkin painoapujani. Minulla ei ollut minkäänlaisia ohjia, joten en pannut pahakseni ponin herkkyyttä. Cara siirtyi pian lennokkaaseen laukkaan. Tuntui ihanalta ratsastaa taas. Laukkasimme muutaman pätkän täysiä laidunta pitkin. Yhtäkkiä Cara hidasti ja säikähti jotakin.
- ANA, mitä helvet..? kuului takaani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti