2. Paluu tallielämään

Valtava paniikki oli iskenyt minuun. Hyppäsin äkkiä Caran selästä alas. Enää olisi turha paeta, Antton oli jo nähnyt minut. Miksi juuri Antton, voi miksi? Tuijotin vastenmielistä poikaa silmiin.

- Mitä sä oikein kuvittelit? poika kysyi yllättävän rauhallisesti. 

- Ei, ei mun ollut tarkotus, sain takelleltua. Tunsin kyyneleiden virtaavan kasvoillani. Antton tuijotti mua vieläkin. Se alkoi tuntua jo ahdistavalta. 

- Oletko sä aiemminkin käynyt ratsastamassa salaa? poika tenttasi tiukasti. Puistin päätäni ja toivoin, että poika uskoisi. Siitä ei kuitenkaan ollut pelkoa, sillä Antton näki silmistäni, etten valehdellut. 

- Voi Antton, voisitko sä olla kertomatta muille? anelin. Poika näytti miettivältä.

- Mitä lupaat siitä hyvästä? hän haastoi. Juuri tätä piirrettä vihasin Anttonissa - hän oli järjettömän ylimielinen. Nyt oli kuitenkin turha murehtia sitä.

- Mitä vain, ihan mitä vain. Ole kiltti Antton! Kuulin takaani juoksuaskeleita.

- Antton, missä sä olet? Anitan ääni kantautui korviini. Poika sysäsi mut äkkiä maahan ja juoksi äitiään vastaan. 

- Täällä vain, mä halusin vielä tarkistaa, että laitsalla on kaikki ok, Antton heitti. 

- Mä ehdin jo säikähtää, kun sua ei näkynyt, Anita totesi.

- Ai, sori äiti, Antton esitti katuvaa. Anita lähti kävelemään taloa kohti.

- Mä tuun ihan just perässä! Antton huikkasi. 

- Sori, mutsi on vähän suojelevainen, Antton sanoi. Puistin päätäni osoittaakseni, ettei se haitannut. Olin otettu, että Antton ei ollut kertonut minusta. 

- Sovitaanko, et mä en hiiskahdakkaan tästä mitään, jos palaat huomenna tallille ja otat Caran hoitsukses? poika ehdotti. Tuijotin Anttonia lamaantuneena. Cara oli kieltämättä hurmannut minut ja ehdotus oli houkutteleva. Mutta miten kaikki muut suhtautuisivat paluuseeni? Olisiko minulla tähän pokkaa? 

Pyörin sängyssäni ja ajattelin tapahtumia. Antton oli ollut yllättävän reilu, mikä ei yleensä kuulunut hänen kuvaansa. Muistin Caran herkkyyden ja luottavaisuuden lyhyellä ratsastuspätkälläni. Tamma oli ollut huikea, ajatella, että tulisin ratsastamaan sillä vielä lukuisia kertoja. Unissani näin kauhukuvia siitä, miten muut tytöt suhtautuisivat paluuseeni. Heräsin viikonloppuun kaikkea muuta kuin hyvin levänneenä.

- Näytätpä väsyneeltä Ana, äitini, Marika sanoi huolestuneena. 

- Älä huoli, kyllä mä tästä piristyn, sanoin rauhassa. Äiti näytti yllättyneeltä - olihan tämä ensimmäinen rauhallinen repliikkini hänelle moneen viikkoon. 

- Mitä on tapahtunut kulta? hän kysyi varovaisesti.

- No, mä lähden kohta tallille. Äiti tuijotti mua hetken epäuskoisena, sitten hän purskahti itkuun ja tuli halaamaan minua. Hämmentyneenä katsoin, kun hän rupesi keittämään minulle puuroa uudella innolla. 

Talliporukka oli kokoontunut satulahuoneeseen. 

- Antton, tiedätkö, onko äitisi jo päättänyt, kuka alkaa hoitamaan Caraa? Natalia kysyi. Tyttö istui pojassa kiinni, eikä läheisyys näyttänyt Anttonia haittaavan. 

- Ehkä tiedänkin, mutta en sano ääneen, poika hymyili. Natalian ilme säkenöi, kun hän kuvitteli, miten Anita pyytäisi juuri häntä uuden tulokkaan hoitajaksi. 

- Se olis kieltämättä kaikkien unelmien täyttymys, Lauri huokaisi. Muut likat myötäilivät. Yhtäkkiä ovi aukeni ja porukka hiljeni täysin. He eivät olleet uskoa silmiään, oliko tuo Ana?

Jutussa kävi juuri niin kuin olin pelännytkin. Lauri ei ollut huomaavinaankaan minua ja kuiski kiivaaseen tahtiin sen uuden tytön, Natalian kanssa. Muut tuntuivat katselevan minua. Edes kaikille kiltti oleva Saana, ei moikannut minua. Vaihdoin Anttonin kanssa nopean hymyn. Tilanne laukesi siihen, kun Anita astui huoneeseen.

- No mutta Ana, kiva nähdä sinuakin, nainen hymyili ystävällisesti. 

- Mulla olikin sulle Anita asiaa, mielellään kahden kesken, sanoin varovasti. Nainen viittoi muut ulos. Antton jäi matelemaan huoneeseen, ilmeisesti häntä kiinnosti, miten hoidan homman. Anita kuitenkin käski pojan ulos. 

- Ajattelitko kenties palata ratsastustunneille? Anita kysyi hymyillen. Nyökkäsin. 

- Milloin olisi vapaita tunteja?  tiedustelin. Tallin omistaja kaivoi minulle liudan tunteja, joille minä mahtuisin. Varasin alkuun tunnit tiistaille ja perjantaille, kokeneiden ryhmiin. 

- Oletko sä mahdollisesti miettinyt sitä Cara-asiaa? Nyökkäsin taas.

- Mä olen ajatellut, että... että voisin kai mä ruvetakin sen hoitajaks, änkytin.