9. Paluu kotiin

Vihdoinkin olin perillä. Avasin lastaussillan, ja kuulin Sergeyn kovan hirnunnan. Vilkaisin nopeasti äitiäni, jonka ilme oli kireä. Toistaiseksi Sergeyn karkureissua ei oltu otettu puheeksi. Taputin oriani kaulalle.
- Rauhassa nyt, kohta pääset pois. Sergey kolisteli kovaa rampin alas, ja minulla oli iso työ pitää se käsissä.
- Vie se laitumelle purkamaan energiansa, ja tule sitten heti takaisin, Anita komensi. Orilaitsalle oli parinsadan metrin matka, koska äiti ei halunnut pitää Sergeytä tammojen lähellä. Heitin riimunvarren orin kaulalle ja kiipesin jakkaralta kyytiin. Ori tiesi heti minne oli matka, ja lähtikin hölkkäilemään hiekkatietä pitkin. Annoin sen ravata, mutta vauhdin kiihtyessä liiaksi, rauhoittelin sitä äänelläni ja eleilläni. Sergey pysähtyi automaattisesti portille, ja hyppäsin alas.
- Odota. Hevonen seisoi kuuliaisena paikoillaan, kun avasin portin. Olin opettanut sille muutamia käskyjä, joita se totteli kohtalaisen hyvin.
- Mene vain. Sergey tepasteli portista sisään ja kääntyi minuun päin. Irrotin riimun ja patistin orin kauemmas. Virnuillen katsoin villiä rodeoesitystä ja laukkailua. Mutta nyt olisi mentävä, kun äiti kerran tahtoi mut vielä mukaan katsomaan jotain uutta tuntsaria.

Katsoin laikukasta tinkerruunaa, jota Anita ratsasti. Äiti koeratsasti peruskoulujutut: avot, sulut, väistöt, laukanvaihdot ja muut kiekurat. Ruuna vaikutti vauhdikkaalta ja kuuliaiselta pakkaukselta. Tai ainakin se totteli äitini käskyjä muitta mutkitta. Viimein Anita ratsasti Jollen portille. Jo naisen hymystä näki, että hän oli tyytyväinen ratsuunsa.
- Tää on tosi hyvä. Mä oon jo nyt ihan varma, et tää otetaan, jos siis hinta pysyy sovitussa, Anita hehkutti. Hän laskeutui hevosta taputellen alas ja ojensi persoonallisen tupsujalan ohjakset mulle.
- Sun vuoro Antton! Kari Ranta oli Anitan hevostuttuja, ja välitti hevosia työkseen. Anita ja Kari juttelivat hevosesta samalla, kun mä ridasin. Otin alkuun vähän ravia ja laukkaa. Hevosen liikkeet olivat pehmeät ja hyvät, mutta olihan se vähän toisenlainen Sergeyhin verraten. Kentälle oli pystytetty ristikko, muuri ja sarja, jossa oli kaksi pystyä. Kokeilin kuitenkin ensin maapuomejen avulla hevosen askelpituutta, ja sen venyvyyttä. Jos halusi lyhentää Jollen askelia selkeästi, sai duunia tehdä ihan huolella. Se tuli huomattua. Siirryin esteiden pariin. Alkuun tulin erilaisten reittien myötä ristikolle, mutta Jollella ei ollut ongelmia hypätä erilaisista kulmista. Olin tosi tyytyväinen: sen hyppy tuntui tasaiselta ja pehmeältä sekä imu esteille oli hyvä. Eli siis juuri sopiva tuntihevoskäyttöön. Kokeilin vielä sarjaa ja muuria korotettuina, eikä hymyni hyytynyt missään vaiheessa. Olimme äidin kanssa yhtämieltä siitä, että Jolle olisi täydellinen meidän käyttöömme.

Kari tarjosi meille kahvit sillä aikaa, kun tallitytöt hoitivat Jollen matkustuskuntoon.
- Niin kauanko Jolle on ollut teillä, ja mistä se on tänne tullut? tiedustelin.
- Se tuli vasta viikko sitten toiselta välittäjältä, jonka tila on konkurssissa. Siellä se oli ollut kaksi kuukautta, ja sinne se oli tullut suoraan Irlannista. Voitteko kuvitella, että tällä kaverilla on ratsastettu Irlannissa lähes pelkästään koulua? Se ei siis osannut kunnolla hypätä, kun saapui Suomeen, Kari selosti.
- Ei voi olla totta, sehän hyppäs tosi tyylipuhtaasti! Kuinka korkeeta sillä on hypitty? Anita ihmetteli.
- Niimpä, sen hyppy oli tosi pehmee ja miellyttävä, jatkoin.
- Niin, ei sitä uskoisi. Me ollaan hypätty vain seittemääkymmentä senttiä, mutta kyllähän toi ainakin kaheksankymmentä menee ratana, uskaltaisin luvata. Tässä on muuten tän paperit, jos haluatte niitä tutkiskella, Kari ojensi.

Kun viimein päästiin paluumatkalle, kello näytti jo puolta viittä. Oltaisiin siis kotona vähän viiden jälkeen.
- Sergey oli muuten  ihan huippu koko viikonlopun ajan. Ja se valmennus oli tosi tavoitteellista, kerroin.
- Hyvä, että saitte siitä paljon irti, Anita hymyili. Heti perään se kertoi laajennusideasta, jonka oli kuulemma kertonut jo tallitytöillekin.
- Hei kuulostaa tosi hyvälle. Ehkä me voitais järjestää sit Sergeyllekkin joku eristetty karsina, niin et se ei ois niin lähellä ratsastuskouluhevosia? ehdotin.
- Niin... Mutta Sergeystä puheen ollen, olen totta puhuen sitä mieltä, että se ei sovi meidän tallille. Se huomattiin Jarenkin onnettomuudessa. Olen pahoillani Antton, mutta meidän on hankittava sulle uus kisari.
- Et voi olla tosissas! Just kun meidän yhteispeli sujuu niin hyvin. Ens kaudella päästäis kisaamaanki ahkerasti. Ei semmosta luottamusta uuteen hevoseen hetkessä tehdä! kiukustuin.
- Rauhoitupas nuori mies. Kuten varmasti muistat puhuneemme, ratsastuskoulun turvallisuus menee edelle, Anita sanoi tiukasti. Tiesin mielessäni, ettei vastaan ollut enää väittämistä. Loppumatka menikin hiljaisuuden merkeissä. Kun käännyttiin tallin pihaan, lauma likkoja hyppi traikun vieressä. Kiukkuisena paiskasin auton oven kiinni, ja kävelin reippaasti Sergeyn laitsaa kohti. En moikannut ketään.

- Terve poika, ei sua myydä, mä en suostuis siihen, lepertelin hevoselle. Istuin laitsalla olevalle kivelle ja painoin kädet epätoivoisesti kasvojani vasten. Ajattelin kaikkia hirveitä asioita, päälimmäisenä tietysti Sergeyn myyntijuttua. Samassa kuulin äänen läheltäni.
- Meinaaks se myydä Sergeyn? kuului tytön ääni vierestäni. Nostin katseeni, ja huomasin, että Ana oli tullut perässäni. Miksi ihmeessä?
- Arvasit oikein. Tyttö istui viereeni. Jos olisi ollut mikä tahansa muu hetki, olisin nauttinut hänen läsnäolostaan täysillä. Mutta nyt, nyt en jaksanut välittää.
- Oletko sä puhunut Jarelle? Ana rikkoi hiljaisuuden.
- Ei siitä ois mitään apua. Oisit nähny mutsin. Se on oikeesti tosissaan. Mä en vaan tajua, miten se pystyy tekee tän. Eiks se tajua, kuinka paljon se mulle merkkaa, vuodatin.
- Varmasti tajuaa. Kyllähän sen näkee tyhmäkin, että Sergey on sulle kaikki kaikessa.
- Mut kaiken sen jälkeen, mitä mä oon kokenut, miten se ees kehtaa! huudahdin. Ana näytti kysyvältä, enkä voinut enää olla avautumatta. Siinä se oli. Kaikki tuli ulos. Kaikki se, mistä mä en ollut koskaan puhunut edes mutsin tai jonkun kaverin kanssa. Kaikki mun faijan kuolemasta, se miten tärkee se oli mulle ollut. Se, että se oli ollut mun esikuva ja idoli. Se, miten alas mutsikin oli vajonnut. Se, että me asuttiin vuos niin, ettei ratsastuskoulu pyörinyt. Sitten äiti vasta pääs jalkeilleen, kun rahaa ei enää riittänyt. Olipa puhuminen sittenkin yllättävän helppoa, mutta samalla hämmentävää. Mä en ollut tottunut puhumaan mun asioista. Se oli mulle usein tosi vaikeeta. Vähän hävetti kyllä itkee tytön nähden, muttei Ana tuntunut välittävän. Se lohdutti ja kuunteli, sanomatta mitään. Lopulta, kun kaikki oli tullut ulos, tyttö halasi mua. Mä huomasin sen itkevän itsekin.

Tunsin helpotuksen huokuvan kehostani. Puhuminen oli helpottanut, ja taisteluntahto palannut. Sergeystä en takuulla luopuisi, se on saletti. Analla oli rauhoittava vaikutus minuun. Vaikka se ei ollut kuin kuunnellut ja sanonut välillä jotain, se oli merkannut mulle paljon. Nousimme ylös ja kävelimme kohti porttia. Vislasin samalla. Kuulin kimeän hirnunnan jostain laitumen toisesta laidasta. Sergey laukkasi täysiä meitä kohti. Ana näytti alkuun säikähtäneeltä, mutta orini teki hienon äkkijarrutuksen juuri eteemme.
- Se tekee aina noin, hymyilin. Pujoitin riimun trakehnerin päähän.
- Millainen se uus tuntsari muuten on? Ana uskaltautui kysymään.
- Jaa, oikeestaan en kerro mitään. Saatpahan yllättyä. Punttasin Anan Sergeyn selkään, ja tyttö näytti hämmästyneeltä.
- Saanks mä oikeesti ridata tallille? tyttö kysyi iloisena.
- Joo, mut älä luulekaan et mä kävelen. Tuun taakse istumaan. Olin juuri ponnistamassa selkään, kun ratsukko singahtikin portista ulos.
- Hei mitä pelii tää on?! Heti takasin! Purskahdin lopulta nauruun. Oli sillä pokkaa. Sergey oli jo kadonnut mutkan taakse reippaassa laukassa. Kävelin portille. Kyllä ne kohta tulis takas. Ja niin tulikin. Meni ehkä kaks minuuttia, kun Ana saapui hyväntuulisena ravaillen.
- Sori, aattelin ottaa kaiken irti tästä, tyttö pahoitteli viattomana. Nauraen ponkaisin hänen taakseen istumaan. Sergey ravaili tapansa mukaisesti tallille. Pihassa se pysähtyi ovelle kuin automaattisesti.
- Ootsä opettanu tän tähän? Ana ihmetteli.
- Joo, pitäähän sillä orina jotain käytöstapoja olla. Hyppäsin ensin itse alas, ja autoin sitten tytön perässäni.
- Siinähän sä olet, Anita näytti yllättyneeltä. Hän kohotti kulmiaan Analle, joka oli hänen silmissään varmasti tehnyt ihmeteon.